Tästä samasta tunnelmasta ja hetkestä olen kirjoittanut jo vaikka kuinka monta kertaa. Tulen varmasti kirjoittamaan tästä vielä vaikka kuinka monta kertaa. Ovi sulkeutuu ja pikkuheppu lähtee. Takapenkille jäi tällä kertaa kaksi piirrustusta ja puoliksi syöty välipalapatukka. Nappasin patukan ja söin sen itse pahimpaan nälkääni. Hyviä nuo Elovenat. Vaikka päässä on rekisteröitynä asia, että kukaan ei häviä mihinkään ja kohta taas näemme. On tuo hetki aina yhtä vaikea. Autonrenkaat kohti kotia, pari nielaisua, kova puristus ratista ja tuttu musalista soimaan. Hänellä on kaikki hyvin, minulla on kaikki hyvin. Tähän uskon.
Jokaista asiaa voi tässä maailmassa varmasti lähestyä myös positiivisen ajattelun kautta, joten lähestytäänpäs tätäkin. Optimitilannehan olisi varmasti hieman toisenlainen, mutta olen todella onnekas, että ammatinvalintani on opettaja. Lomia on tasaisissa sykleissä, joka mahdollistaa pidempien aikojen viettämisen miniperheenä. Ajoittain lyhyemmän työpäivän sattuessa voin huristella viettämään arvokasta isä-tytär-aikaa. Aikaa, jonka viettäminen oli aluksi minulla melkoisen hakusessa.
Ydinperheen isänä olo vaati harjoittelua. Etävanhempi-isänä olo vaati harjoittelua ja varsinkin nyt harvemmin lastaan tapaavana vaatii entistä enemmän harjoittelua, tai ehkä enemmänkin totuttelua. Rajat ovat rakkautta. Sen tietää jokainen vanhempi. Etävanhempana tuo oma päänsisäinen kasvattaja kokee helposti kolauksen. Tai ainakin minulle näin tapahtui. Tunnistin ja ajoittain tunnistan sen edelleen. Joistain asioista lipsuu helposti, tiedostaen koko ajan, että näin ei tulisi toimia. Välillä mietin itsekin. Ole nyt Esko se jämäkkä faija. Elä ole mikään hattaraa tarjoava hupiukko. No, kun itsekin tekee välillä mieli viikonloppuisin ja lomilla vetää sushia sängyssä ja perään iso säkki karkkia.
Syysloman startti oli oikein onnistunut. Hauskaa ja touhuntäyteistä meininkiä. Reisirintamalta tuli myös huojentavia uutisia. Vamma paranee ilman leikkaushoitoa. Kärsivällisyyttähän se vaatii, mutta sitähän minulta tunnetusti löytyy, eikun…Kiteyttetynä tähän loppuun. Silloin, kun lapseni hymyilee. Näyttää minulle koko tunnearsenaalinsa ja on onnellinen. Silloin minäkin olen onnellinen. Ei minulle isänä ja vanhempana mikään muu merkitse yhtään mitään.
Tämmöisiä ajatuksia nousi tänään tuolla syksyisellä moottoritiellä.
-Esko-
// Kuvat: Jere Lehtonen, Pasi Salervo //
Cocktail party-ilmiö, tuttu lukion psykologian tunneilta. Eli suuressa ihmisjoukossa keskustelet ihmisten kanssa ja esimerkiksi toisella puolella huonetta mainitaan nimesi. Pystyt sen kuulemaan vaikka tarkkaavaisuutesi olisi ihan muualla. Samantyyppinen efekti tapahtuu myös esimerkiksi liikenteessä. Hankit uuden tietynmerkkisen auton ja yhtäkkiä niitä tuleekin vastaan liikenteessä koko ajan. Itse olen kiinnittänyt ja kiinnitän nykyään paljon huomiota asiaan, jota en juurikaan havainnoinut vuosia sitten. Erilaiset perhemallit ja erilaiset tavat hoitaa vanhemmuuttaan. Joko näistä asioista uutisoidaan aikaisempaa enemmän tai sitten aivoissani on tapahtunut erilaisen vanhemmuuden cocktail party-ilmiö.