Perjantain vanhat: Hetki, johon ei vaan totu

Sain eilen piiitkästä aikaa kokea hetken, kun tervehdin päiväkodin henkilökuntaa ja nappasin pikkuhepun mukaan sekä hänen hoitoreppunsa roikkumasta siitä nimetystä naulakosta. Pieni kummityttöni oli odottanut kuulemma kovasti, kun ”kummari” tulee häntä noutamaan. Sain vielä perusteellisen opastuskierroksen päiväkodin eri tiloihin, nukkari, sali jne…

Tähän perjantain vanhaksi sopiikin hyvin tämä hieman mollivoittoinen kirjoitus siitä hetkestä, johon ei vaan totu tai tottunut. Paljon on kyllä erinäisiä vaiheita itselleni näihin viime vuosiin mahtunut.

/// Tämä on yhteistyöpostaus Ukko Ylijumalan kanssa. Vähän jo tuossa lupailit, että Suomeen saataisiin ennätysaikainen upea talvi. Ja mitä vielä! Viikko meni ja nyt seilataan taas lonkerolasissa ja pimeydessä. Vesi loiskuu jalkojen alla. Pimeää on, kun lähdet töihin ja vielä pimeämpää on, kun palaat töistä. Tänään on ollut mollivoittoinen päivä. Kyllä, on ollut. Nyt kitisen ja valitan. Hyvällä omallatunnolla. Ei aina tarvitse nauraa ja tanssia ja nyt ei tanssita, ei!

On tämä uudenlainen vanhemmuus kyllä melkoista opettelua ja tunteiden vuoristorataa. Ajoittain tuntuu todella kivalta ja mukavalta, ajoittain tuntuu niin s#####n pahalta. Nykyään sitä oppii arvostamaan asioita, jotka eivät aiemmin olleet ihan niitä vanhemmuuden high life-hetkiä. Eilen pesin aivan kuraisia ja hiekkaisia kurahousuja. Tein sen hymy huulilla. Tasaisin väliajoin kuului olohuoneesta (ainoa huoneeni) ” Miten kirjoitetaan Chloe- kissa?”

Istuminen uimakoulun ajan noin sata-asteisessa pukuhuoneessa. Olen tyttärelleni luvannut niin tehdä. Aina samaan aikaan hän tulee tarkastamaan olenko siellä. Iskee silmää ja lähtee takaisin treeneihin. Yöllinen herääminen siihen, kun jalat painautuvat kylkiluiden väliin. Saavat painautuakin, jos turvaavat hyvät ja iloiset unet. Molemmille.

Arki toimii meillä päivä päivältä paremmin. Alkaa syntyä niitä omia juttuja. Alkaa syntyä ihan uudenlainen yhteys. Me olemme nyt kaksikko. Hyvällä tavalla hullu ja herkkä kaksikko. Edelleen on kuitenkin se yksi hetki, johon en vain totu. Kaikkeen, ihan kaikkeen muuhun on jo tottunut, mutta se yksi hetki. Se hetki, kun viet pikkumimmin päiväkotiin ja tiedät, että iltapäivällä kotona on taas hiljaista. Rolle ja Caja jääneet aamun leikeistä lattialle. Puoliksi syöty Play- jogurtti keittiön tasolla. Pikku-F menee aina samaan päiväkodin ikkunaan. Tekee pienistä käsistään sydämen ja pompottaa sitä aina sen saman kolme kertaa. Auton ikkunasta heitän lentopusun ja hymyilen takaisin. Kulman takana puristan aina rattia ja yritän nollata tilanteen. Nielaisen pari kertaa ja laitan Staminan soimaan.

Ikävä on karu, mutta samalla niin lohdullisen kaunis tunne. Ikävä on merkityksellinen todiste siitä, kuinka tärkeä tuo pieni tyttö on minulle. Ja aina on tietous siitä, että hänellä on kaikki hyvin ja pianhan me taas nähdään. Tuohon kirjoittamaani hetkeen tuskin tulee koskaan tottumaan, mutta ei kai siihen tarvitsekaan tottua. Tämmöisenä sateisen harmaana päivänä tunnetilat, varsinkin hieman vaikeammat maksimoituvat. Täytyypä siis laittaa lenkkitossut jalkaan ja lähteä ulos. Suihkun jälkeen mieli on taas parempi ja oma aika on valmis alkamaan.

Toive sinulle senkin Ukko Ylijumala. Lähde sinä nyt pitämään sitä Akkaasi hyvänä. Keitä vaikka kahvit. Puhalla nuo harmaat pilvet pois. Ja jos nyt väkisin meidän päälle jotain haluat tiputtaa. Tiputa se lumihiutaleiden muodossa. Kyllä me mielummin kolataan, kun kahlataan! ///

Kierrätys kunniaan, myös kirjoituksissa. Mukavaa perjantaita!!

-Esko-

// Kuvat: Jere Lehtonen //

Unelmien aviomies

Tänään olin työpäivän päätteeksi koulutuksessa, jossa sivuttiin jokaisesta ihmisestä löytyviä luonteenvahvuuksia. Itselläni se ei juuri tätä juttua kirjoittaessa ole ainakaan vaatimattomuus. Yleensähän me suomalaiset olemme hyvin vaatimatonta kansaa, mutta itselläni on tällä hetkellä oma miehinen itsetuntoni aivan superlukemissa. Tämän tunteen minulle antoi Iltasanomien unelmien aviomies-testi, jonka tein tuossa toissapäivänä. Tulos oli huikea! Olen 95 (yhdeksänkymmentäviisi) prosenttisesti unelmien aviomies-ainesta.

Tämä oli todella lohdullinen ja vakavastiotettava tieto, koska olenkin jo useana yksinäisenä sunnuntaipäivänä miettinyt, että mikä siinä on vikana, kun tämmöinen tuoksukynttilöitä poltteleva selänhieroja on edelleen sinkkumarkkinoilla. Onneksi on miehistä itsetuntoa vahvistavia testejä olemassa, joiden kautta voi luoda tukevaa uskoa siihen, että vielä jonain päivänä marssin parhaiden miesten kanssa sovittelemaan sitä hieman ylihintaista vuokrafrakkia päälleni, mielitiettyni laminoidessa hienoilla fonteilla kirjoitettuja nimilappusia, joita voi sinne valkeille pöytäliinoille asetella. Ei tarvitse olla enää se, jolle on haettu varastosta ylimääräinen tuoli sinne pöydänpäähän.

Ja millä tiedoilla sitten sain tämän mielettömän tuloksen. Kysymyksillä päästiin syvälle sisälle sinne sielun sopukoihin, joihin ei Tinder-kuvilla todellakaan yllä. Niin paljon enemmän kuin se yläviistosta napattu duckface- kuva, niin paljon enemmän. Eli lähdetäänpäs ruotimaan mistä tämä unelmien aviomies koostuu.

Hiukset: Vaaleat, joskin jo hieman harventuneet, mutta onneksi kysymyspatteristossa ei ollut tarkentavia osioita. Olisi saattanut prosentti tai pari pudota.

Lemmikit: Pidän, mutta allergiarajoitteita esimerkiksi hevoseen tai kissaan.

Pituus: Laitoin puoli senttiä lisää, niin päästiin siihen maagiseen tasalukuun, 190 cm. Tosin 189,5 cm mitattu viimeksi armeijassa.

Kuinka viettäisin aikaa kumppanini kanssa? No tietysti kotosalla ja perheen parissa. Ehkäpä kokkaillen jotain täydellisesti valuttavaa uppomunaa tai sirkkis-kikhernepastaa. Pastakastikkeen hautuessa ja hakiessa sitä täydellistä koostumusta käyn tietysti välittävästi hieraisemassa työstä uupunutta kumppania olkapäälle ja pusuttelemassa sinne niskakiehkuroihin. Ja tottakai siinä sivussa voi tehdä myös hieman kotijumppaa yhdessä. Vaikkapa askelkyykkyjä toisen hymähdellessä reppuselässäni.

Tienaan. Ajoittain ylemmän keskiluokan tulotason mukaisesti, mutta uskoisin, että se on juuri tämä talous, joka on pudottanut prosentit sieltä maksimista. Joo, se on oltava.

Alkoholi. Käytän kohtuullisesti. Mielitiettyni on hankkinut romanttisen illan kruunuksi pullollisen sitä pitkäripaisen parasta punaviiniä, mutta valitettavasti en ole viinimiehiä ja valitsen mielummin lasillisen hanavettä. Prosentit laskussa.

Seksi. Jaa, mikä oli?

Vartalotyyppi. Vastasin urheilullinen. En tiedä mitä tämä ihan tarkalleen sisälleen kätkee, mutta tällä lähdin nostamaan kolmen edellisen kysymyksen aiheuttamaa prosenttien laskusuhdannetta.

Lapset. Pidän lapsista ja eniten tietysti omasta lapsestani, joka on muovannut oman maailmankuvani melkoisen uusiksi. Se ennen jopa itsekäs mies on saanut elämäänsä ihmisen, jonka kautta asioita osaa tarkastella hieman laajemmista näkökulmista. Olen aina halunnut olla isä. Lounasseurani koostuu myös päivittäin noin sadasta eri-ikäisestä pikkusankarista.

Liikunta. Harrastan säännöllisesti juoksemista ja myös muita liikuntamuotoja. Kuntosalilla käyn lähinnä siellä sijaitsevan infrapunasaunan takia. Aikatauluni osuu yleensä iltapäiviin, jolloin saunassa sijaitseva televisio tarjoilee kaikki mielenkiintoisimmat uusinnat. Ihmemiestä katselin viimeksi.

Lopuksi sai vielä ottaa kantaa kysymykseen, jotta olenko juuri tällä hetkellä yhdessä unelmieni kumppanin kanssa. Vastasin tähän kyllä, koska hänen ydinluonteenvahvuutensa on huumori. Sen tasosta en ole kyllä ihan varma.

Syksyistä iltaa!!

-Esko-

// Kuvat: Jere Lehtonen, tekstin insipiraationa Iltasanomien unelmien aviomies-testi //