Perjantain vanhat: Työsuhde-etuna tarrakuvat

Elämäni ensimmäinen luokkakokous lähestyy. Elämäni ensimmäinen opettajana. Tähän sopii siis hyvin perjantain vanhaksi koulumaailman syövereihin sukeltava kirjoitus.

//// Taas on tämä aika vuodesta. Saavut opettajanhuoneeseen ja kahvipöydällä on kasassa henkilökunnan koulukuvat. Kauhunsekaisin tunnelmin kaikki kaivavat kasasta omiaan ja lopulta todetaan yhteen ääneen miten vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Siis parempaan suuntaan tietysti. Joissain ammateissa työsuhde-etuihin kuuluu autoedut, yksityinen terveydenhuolto, kuntosalikortit ja saattaapa menestyneet työntekijät lähteä firman kustantamalle lomareissullekin. Me saamme työsuhde-etuna tarrakuvat, mutta myös paljon muuta ja arvokasta.

Paljon puhutaan nykypäivänä opettajien työn kuormittavuudesta ja jatkuvasta kiireestä. Jo minun lyhyellä työuralla olen tämän ilmiön huomannut. Avustajien määrät on vedetty minimiin ja se kirjaamisen määrä, ah sitä vaan tulee lisää ja lisää. Itsekin sain alkupotkun ammatinvalintaani avustajan työn kautta. Saipa siitä lisäpisteitä OKL:n pääsykokeisiinkiin. Moni opettajan ammatin valinnut ystävänikin toimi ennen yliopistopolkua koulunkäyntiavustajana. En ymmärrä, minne ovat kaikki nuoret avustajat kadonneet. Tai ymmärrän, ei heille ole enää työpaikkoja.

Niin, ja se kirjaaminen. Jokainen asia tulee nykyisin kirjata ylös ja se lippusten ja lappusten määrä tässä työssä on loputon. Olisi niin tärkeää, että opettaja voisi keskittyä päätyönään opettamiseen ja aitoon oppilaidensa kohtaamiseen. Koen, että aito keskustelu lapsen kanssa antaa paljon enemmän kuin kirjaaminen. Kirjaaminen vaikkapa siitä, että Petteri heitti Kaisan lenkkarit vessanpönttöön tai Petra huijasi Jussin syömään kastematoja. Itse en varmasti ole paras opettamaan pedagogisesti täysin oikein, en jaksa laminoida jokaista nimikylttiä, en istu tunteja työpäiväni jälkeen työpaikallani, mutta oppilaita osaan mielestäni kohdata oikealla tavalla.

Kastemadoista takaisin kunnon kansalaisiin. Ammattini arvokkaimpiin asioihin kuuluu ehdottomasti se,  jos saat lapsen ja nuoren innostumaan aidosti koulunkäynnistä ja ymmärtämään asian, että koulua ei käydä vanhempia tai opettajaa varten. Koulua käydään omaa itseä varten ja tässä nykyään aika raadollisessa maailmassa koulutuksen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Sydäntäni on ihan kauheasti lämmittänyt vanhojen oppilaideni kohtaamiset ja lähetetyt sähköpostit, joiden sanomana on ollut se, että olen saanut omalla erikoisella opetustyylilläni heidät panostamaan koulunkäyntiin. Saanut heidät valitsemaan siellä murrosiän taitekohdassa sen oikean polun. Kannatti siis välillä saapua luokkaan kärrynpyörällä, kannatti seisoa käsillään luokan edessä. Heittäytyä, pistää oma persoona peliin. Peliin, josta haluaa päästää maailman kiemuroihin itseään kunnioittavia, hurtilla huumorilla varustettuja lapsia ja nuoria.

Tarrakuva-arkki tuossa pöydällä ja sen vieressä luokkakuva. Luokkakuva, jossa 24 oppilasta. Mitäköhän heistäkin tulee ”isona”? Toivottavasti kaikki löytävät sen oman ja oikean polkunsa, jolle minä pyrin antamaan mahdollisimman hyvät lähtökohdat. Toivottavasti he voivat vuosien päästä katsoa kuvaa ja todeta. ” Tuo meitä puolet pidempi rillipää oli kyllä outo äijä. Opettaja, joka oli meidän puolella, oli kaikille tasapuolinen ja antoi reppuihimme hyvät eväät tulevaisuuteen.”

Kuka haluaisi vaihtaa tarrakuvan?

-Esko- ////

Esko, onko sinulla perhettä?

On kysymyksiä, jotka aiheuttavat itselläni ihan jokainen kerta todella vaivaantuneen olon. Siinä sitä yrittää jotenkin kierrellä ja kaarrella jotain järkevää suustaan. Ehkä vähän väkinäisellä hymyllä höystettynä. Pään sisällä toivoo, että äkkiä pois tilanteesta, äkkiä seuraavaan aiheeseen. Toisaalta tekisi mieli vastata, että kyllä kaikki meni muutama vuosi sitten ihan päin v###ua. Yritin minä siinä suomalaisena miehenä vähän pyristellä, mutta se lento loppui yhtä nopeasti, kun Suomen naisten hiihtomaajoukkueen haave tänään viestimitalista. Niin ja ne kysymykset. Ensimmäinen jo vanha tuttu on tämä: ”Kuinka usein näet tytärtäsi?” Ja nyt tuli uutena kysymyksenä eräältä tutulta, jota en ollut nähnyt todella pitkään aikaan. ”Esko, onko sinulla perhettä?”

Tämä ero se on asia, jonka olen pyrkinyt pyyhkimään päästäni jo ihan täysin pois. Alkanut elämään tavallista helsinkiläistyneen miehen elämää hienoisen erilaisella käsikirjoituksella. Lapsellinen ero se vaan resonoi (ai, että vihaan tuota sanaa!! käytin kuitenkin) elämään aina tasaisin väliajoin. Tuo mukanaan tilanteita, joita ei ole koskaan elämässään kokenut. Tuo mukanaan tunteita, joihin ei koskaan aiemmin ole törmännyt. Näitä on tähän mennessä tullut eteen ainakin. Paperikalenteriin tapaamisia ympyröidessäni. Uuden suhteen aloittamisyrityksissä. Lomamatkoja suunnitellessa. Jos et vastaa tarpeeksi nopeasti lapsesi viesteihin. Jos yhteinen viikonloppu on mennytkin ihan päin persettä. Huonon isän syyllisyys. Näitähän riittää ja tulee varmasti riittämään vielä hyvin pitkälle tulevaisuuteen.

Niin, onko minulla perhettä? Tämä aivan tavallinen kysymys sai minut jälleen vaivaantumaan. On, minulla lapsi taisin tähän vastata, jonka jälkeen aloin tuttuun tapaani puhumaan jostain aivan muusta aiheesta. Koripalloon liittyi. Mitä siihen sitten olisi voinut vastata? Ei ole. Tai siis tavallaan on. On, aina tasaisin väliajoin semmoinen miniperhe. Yhden vanhemman perhe. Onkohan meille mitään virallista nimitystä? En oikein itsekään ymmärrä miksi nämä tietyt kysymykset ovat itselleni ihan joka kerta yhtä vaivaannuttavia ja vaikeita. Varmasti taustalla kummittelee edelleen se häpeä ja kuvittellinen leima aivan luokattoman paskasta isästä, joka on tyrinyt oikein kunnolla. Vaikkakin sataprosenttisella varmuudella kukaan kysyjistä ei näin edes ajattele. Olettaminen on muuten resonoinnin tapaan sana, jonka käytön voisi kieltää.

Tuolla tekstissä mainittiin, että uusia tunnistamattomia tunteita saapuu mukaan esimerkiksi uuden suhteen aloittamisyrityksissä ja lähes aina jopa ensimmäisillä treffeillä. Sanotaanko nyt lyhyesti vaikka näin, että tässä tilanteessa ei olekaan ihan yksinkertaista vaan heittäytyä ja antaa mennä. Ehkäpä sitä kohtapuoliin olisi jo korkea aika taas kokeilla. Voisin kuvitella, että mahdollisesti jossain vaiheessa elämääni tuleva uusperhe on taas aikamoinen tunteiden perusopetus. Eskarista lähdetään liikkeelle. Sitä se on kai kaikilla. Uuden opettelua. Tässä iässä sitä ihmiset tulevat suhteisiin niin eri lähtökohdista ja eletyistä elämistä. Mitä minä nyt tämmöisiä hörisen? Pesunkestävä sinkkumies.

Ja alussa puhuin Suomen naisten hiihtomaajoukkueen pettymyksestä. Urheilijalle se vaivaannuttavin kysymys heti suorituksen jälkeen tunteiden kuohuessa sisällä, on lienee tämä: ”Oliko kalusto kunnossa?”

Pääosin on oikein hyvä luisto. Joissain kohdissa liisteri vielä vähän tökkää. Parhaani teen ja katson mihin se riittää.

-Esko-