Käsi kädessä saapuu koulun eteen vanhempi ja se pieni keltanokka. Keltanokka, joka on aloittanut sen kauan odotetun koulutaipaleensa. Tähän hellyttävään näkyyn olen törmännyt jokaisena työaamunani ja tulen varmasti vielä useana aamuna törmäämään. Tuossa hetkessä mieleeni pyrkii ajatus siitä, kuinka tämä roolini vanhempana, jokatoinenviikonloppuisänä ei olekaan ihan helppoa. Vaikka kuinka yrittää todistella voivansa hyvin. Elävänsä täysillä. Ei tämä alkanut arki olekaan ihan niin yksinkertaista. Tämä on ajoittain ihan h#####n vaikeaa. Päivittäin eteen tulee hetkiä, jotka muistuttavat arkisista hetkistä. Hetkistä, jotka olisi mahtavaa jakaa oman rakkaan tyttärensä kanssa.
Luin ajatuksella läpi kommenttejanne millaisen kuvan olen itsestäni kirjoitusteni kautta antanut. Monessa vastauksessa puhuttiin epävarmuudesta. Epävarmuudesta, jota pyrin peittämään kirjoituksillani. Kirjoitanko asioita kiiltävämmiksi kuin ne oikeasti ovatkaan? Tunnistan tuon asian. En kiillota pintaa. Tietynlaista epävarmuutta aiheuttaa varmasti tämä oman vanhemmuuteni löytäminen ja yritän tietoisesti tai tiedostamattani haudata leimaa, jota kannan. Viikonloppuisä.
Usein tuntuu, etten ole kokonainen ihminen ja nämä pienet arkiset tilanteet muistuttavat siitä, että osa sydämestäni on jossain muualla. Viikonloppuisä. Se ei ole asia, josta voisin koskaan olla ylpeä, en todellakaan. Se on aina ollut yksi pahimmista peloistani, jota isänä voi kohdata. Aina on yhtä vaivaannuttavaa ja vaikeaa vastata kysymykseen. Miten te nyt näette tyttäresi kanssa?
Kosketuspinta pikkumimmini arkeen muuttui melkoisesti. Ei rätisevä ja katkeileva videopuhelu ole sama asia, kun yhdessä tehdyt matematiikan tehtävät nikkaroimani ruokapöydän ääressä. Pusuemoji ei korvaa hyvänyönpusua ja sitä yhteistä selänpiirtelytuokiotamme. Koulumme ilmoitustaululla roikkuu muutamalla erivärisellä nastalla kiinni useiden urheiluseurojen harrastumainoksia. Vuosia odotin niitä hetkiä, kun voisin arki-iltaisin kuljettaa pikkumimmiä harjoituksiin. Omasta lapsuudestani on piirtynyt mieleeni ne tunnelmat, kun isäni kuljetti minua ympäri Joensuun jalkapallokenttiä. Täytti juomapulloni ja kopisteli harjoitusten jälkeen kuraiset pienet nappulakenkäni.
”Nyt sun Esko täytyy alkaa elää itsellesi. Sun vaan täytyy.” Näin sanoi minulle erittäin hyvä ystäväni. Minä yritän. Minä yritän ajatella asioista positiivisesti. Minä yritän elää itselleni. Tehdä asioita, jotka tuottavat minulle hyvää mieltä, hyvää oloa. Nämä kirjoittamani asiat ovat vain vaikeita sisäistää. Niitä ei voi ennakoida. Niihin on vaikea valmistautua ja ennenkaikkea näitä on vaikea selittää. Ei kukaan varmasti haluaisi painia tämmöisten ajatusten kanssa. Ei varmasti, mutta kun se ikävä iskee on silloin vaikea nauraa ja nautiskella. Tämän asian kanssa on vain nyt opeteltava elämään. Silloin ikävöin, kun siltä tuntuu. En edes yritä peittää sitä teennäiseen nauruun tai väkisinrakennettuun nautiskeluun.
Arki potkaisi vähän vasten kasvoja -> lenkkipolulle.
-Esko-
// Kuvat: Jere Lehtonen //
P.S. Lukijani vinkkasi oheisesta kappaleesta. Kiitos. Siitä tuli minun uusi voimabiisi. Jos jossain törmään Kilpeläisen Tuureen, niin yläfemman heitän. Se on varma!
Minä tiesin tämän. Minä niin tiesin tämän. Ystäväni lähetti eilen Facebook-seinälleni linkin Hesarin juttuun, jonka otsikossa oli mainittu, että siivoojan palkkaaminen ja noutoruoka tekevät onnelliseksi. Jutussa, joka perustui kansainväliseen tutkimukseen oli muitakin vinkkejä, joilla voit tehdä syksystäsi paremman. Vinkkejä, joilla voit kontrolloida ajankäyttöäsi ja tätä kautta vähentää arjen mahdollista stressiä. Syksyhän ei ole vielä käsillä, mutta myönnettävä on, että yllättävän nopeasti se sieltä hiipii luoksemme. Loka- ja marraskuu eivät kuulu suosikkikuukausiini. Tai miksei kuuluisi? Itsehän sitä oman elämänsä rakentaa. Itsehän sitä voi tehdä myös noista kuukausista mieluisia. Noita Hesarin kirjoituksen otsikossa mainittuja asioita olenkin jo kokeillut. Jälkimmäistä hyvinkin ahkerasti.