Siivoilin eilen asuntoani ja löysin yhden pussukan, joka oli jäänyt pyörimään nurkkiin joululta. Siellä oli puhtaita boksereita, t-paita ja lehtileike maailman parhaasta parisuhteen päättymisestä tehdystä kirjoituksesta. Juttu oli julkaistu Hesarissa jouluaattona 2018. Kirjoituksessa näyttelijä Laura Malmivaara kertoo omia kokemuksiaan ja tuntojaan kahdeksan vuotta sitten tapahtuneesta erostaan. Tunteista ja tunnelmista, joita hän on kokenut vuosien kuluessa. Harvoihin kirjoituksiin olen pystynyt samaistumaan tällä intensiteetillä ja siksi kirjoituksen lehdestä irti saksinkin ja boksereiden sekaan pakkasin.
Ikävän tilalle tuli taas ilo, luki suurella fontilla kuvatekstissä. Ikävä omaa lastaan kohtaan on jotain todella erityislaatuista. Sitä on todella vaikea edes selittää ihmiselle, joka ei samanlaista tilannetta ole kokenut. Se on varmasti tunne, joka ei koskaan poistu kokonaan. Se muuttaa muotoaan. Se auton takapenkin tyhjä istuin ei enää aiheuta samanlaista kaaosta ja sekavuutta päässäni kuin aiemmin. Suuret elämänmuutokset tuovat mukanaan tuntoja, joita ei vaan aluksi yksinkertaisesti osaa käsitellä. Ajan kuluessa osaa rakentaa itselleen juuri niitä oikeita mekanismeja ja toimintamalleja, joilla ikävän tilalle tosiaan hiipiikin se ilo. Helppoa se ei ole ja aikaa se vaatii. Jotenkin juuri tällä hetkellä tuntuu, että olen ihan oikealla tiellä.
”Melkein jollain tavalla liikuttuu, että ihmiset pääsevät omien katkeruuksiena yli ja sitä vihaa ei kannettu mukana, koska se on tosi haitallista lapsillekin.” Todella hyvin kiteytetty asia. Olen jo usein kirjoittanut siitä omasta häpeästä ja vihasta, jota koin elämäntilanteestani. Viha kohdistui minuun, omaan itseeni. En voinut hyväksyä tapahtunutta. En halunnut uskoa, että minä olen epäonnistunut enkä ole voinut tarjota lapselleni semmoista isyyttä, jota olin suunnitellut. Kannoin sitä mukanani. En vain osannut päästää irti.
”Jokainen tekee tahollaan sitä itsetutkiskelua, jota se vaatii, jotta pääsee omista möykyistään eroon. Se vaatii luopumista siitä mitä oli. Se vaatii olemista tässä hetkessä eikä menneessä. Eipä muuta. Se onkin sitten pitkä tie.” Tämän kohdan luettuani tuli kylmät väreet. Tie on pitkä ja aluksi hyvin kivinen. Pikkuhiljaa se tasoittuu ja lopuksi sitä voi tallustella jo hymy huulilla. Se on lohdullista, hyvin lohdullista.
Miksi näistä eroon liittyvistä asioita täällä vielä vuosien jälkeen kirjoittelen? Tämä on tilanne, joka tulee vaikuttamaan minuun koko loppuelämäni. Kalenterissani on joka kuukausi niitä sydämellä ympyröityjä F-kirjaimia. Niitä on siellä nyt ja niitä tulee siellä aina olemaan. Malmivaara vastaa tuohon kappaleen alussa esitettyyn kysymykseen juuri, kuin siihen itsekin voisin vastata. ”Kirjoittaminen on tullut eron jälkeen vahvemmin tapana purkaa ajatuksia. Luulen, että se on aika tyypillistä, että ulkoistaa ne tunteet.” Ulkoistaa ne tunteet ja antaa toivottavasti samassa tilanteessa oleville ihmisille vertaistukea ja ymmärrystä. Aivan, kuten tämä hieno Laura Malmivaaran haastattelu antoi minulle.
Oikein mukavaa alkavaa viikkoa!!
-Esko-
// Lähde: Helsingin Sanomat 24.12.2018 Kuvat: Jere Lehtonen //
