Maailman paras parisuhteen päättymistä käsittelevä kirjoitus

Siivoilin eilen asuntoani ja löysin yhden pussukan, joka oli jäänyt pyörimään nurkkiin joululta. Siellä oli puhtaita boksereita, t-paita ja lehtileike maailman parhaasta parisuhteen päättymisestä tehdystä kirjoituksesta. Juttu oli julkaistu Hesarissa jouluaattona 2018. Kirjoituksessa näyttelijä Laura Malmivaara kertoo omia kokemuksiaan ja tuntojaan kahdeksan vuotta sitten tapahtuneesta erostaan. Tunteista ja tunnelmista, joita hän on kokenut vuosien kuluessa. Harvoihin kirjoituksiin olen pystynyt samaistumaan tällä intensiteetillä ja siksi kirjoituksen lehdestä irti saksinkin ja boksereiden sekaan pakkasin.

Ikävän tilalle tuli taas ilo, luki suurella fontilla kuvatekstissä. Ikävä omaa lastaan kohtaan on jotain todella erityislaatuista. Sitä on todella vaikea edes selittää ihmiselle, joka ei samanlaista tilannetta ole kokenut. Se on varmasti tunne, joka ei koskaan poistu kokonaan. Se muuttaa muotoaan. Se auton takapenkin tyhjä istuin ei enää aiheuta samanlaista kaaosta ja sekavuutta päässäni kuin aiemmin. Suuret elämänmuutokset tuovat mukanaan tuntoja, joita ei vaan aluksi yksinkertaisesti osaa käsitellä. Ajan kuluessa osaa rakentaa itselleen juuri niitä oikeita mekanismeja ja toimintamalleja, joilla ikävän tilalle tosiaan hiipiikin se ilo. Helppoa se ei ole ja aikaa se vaatii. Jotenkin juuri tällä hetkellä tuntuu, että olen ihan oikealla tiellä. 

”Melkein jollain tavalla liikuttuu, että ihmiset pääsevät omien katkeruuksiena yli ja sitä vihaa ei kannettu mukana, koska se on tosi haitallista lapsillekin.” Todella hyvin kiteytetty asia. Olen jo usein kirjoittanut siitä omasta häpeästä ja vihasta, jota koin elämäntilanteestani. Viha kohdistui  minuun, omaan itseeni. En voinut hyväksyä tapahtunutta. En halunnut uskoa, että minä olen epäonnistunut enkä ole voinut tarjota lapselleni semmoista isyyttä, jota olin suunnitellut. Kannoin sitä mukanani. En vain osannut päästää irti.

”Jokainen tekee tahollaan sitä itsetutkiskelua, jota se vaatii, jotta pääsee omista möykyistään eroon. Se vaatii luopumista siitä mitä oli. Se vaatii olemista tässä hetkessä eikä menneessä. Eipä muuta. Se onkin sitten pitkä tie.” Tämän kohdan luettuani tuli kylmät väreet. Tie on pitkä ja aluksi hyvin kivinen. Pikkuhiljaa se tasoittuu ja lopuksi sitä voi tallustella jo hymy huulilla. Se on lohdullista, hyvin lohdullista.

Miksi näistä eroon liittyvistä asioita täällä vielä vuosien jälkeen kirjoittelen? Tämä on tilanne, joka tulee vaikuttamaan minuun koko loppuelämäni. Kalenterissani on joka kuukausi niitä sydämellä ympyröityjä F-kirjaimia. Niitä on siellä nyt ja niitä tulee siellä aina olemaan. Malmivaara vastaa tuohon kappaleen alussa esitettyyn kysymykseen juuri, kuin siihen itsekin voisin vastata. ”Kirjoittaminen on tullut eron jälkeen vahvemmin tapana purkaa ajatuksia. Luulen, että se on aika tyypillistä, että ulkoistaa ne tunteet.” Ulkoistaa ne tunteet ja antaa toivottavasti samassa tilanteessa oleville ihmisille vertaistukea ja ymmärrystä. Aivan, kuten tämä hieno Laura Malmivaaran haastattelu antoi minulle.

Oikein mukavaa alkavaa viikkoa!!

-Esko-

// Lähde: Helsingin Sanomat 24.12.2018 Kuvat: Jere Lehtonen //

Mitä muuta työtä voisin tehdä, kun opettaa??

Kaksikymmentä vuotta sitten aloitin työskentelyn koulumaailmassa. Siis kaksikymmentä vuotta sitten. Kuulostaa ainakin omaan korvaani todella oudolta. Minähän olen vasta vähän reilu parikymppinen, eikun. Vuonna 1999 astelin ensimmäistä kertaa koulunkäyntiavustajaksi lahtelaiseen lievästi kehitysvammaisten kouluun. Siitäpä se sitten lähti. Väliin on mahtunut vähän Joensuu-seikkailua ja tietysti yliopisto-opinnot. Töitä olen tehnyt lähinnä vain kouluissa sijaisena, ohjaajana kehitysvammaisten aikuisten kesäleireillä ja myöhemmin ihan virassa olevana luokanopettajana. 

Useissa yhteyksissä on tullut vastaan kysymys, että mitä tekisin työkseni jos en olisi opettaja? Tätä en ole koskaan oikein tosissani edes pohtinut. Jotenkin olen niin adaptoinut pääni tähän ajatukseen, että eläkeikään asti seison siellä luokkani edessä ja laulan mahdollisesti Suvivirttä aina keväisin. Ja mitä muuta työtä voisin edes tehdä, kuin opettaa? Pidän työstäni, mutta ajoittain on varmasti todella piristävää miettiä jotain muuta. Pitäisi olla rohkea. Ottaa vuosi virkavapaata ja työskennellä joissain ihan muissa ympyröissä. Tämä kasvatustieteen maisterin tutkinto ei vaan avaa ovia kovinkaan monille uusille urille.

Koulumaailma on muuttunut melkoisesti tässä työurani aikana ja joskus sitä heräilee mieleen erinäisiä ajatuksia. Syökö tämä uusi opetussuunnitelma kaikki vahvuuteni opettajana? Viekö tämä mukanaan kaiken sen, jonka takia aikoinaan tälle alalle hakeuduin? Kun meille esiteltiin kovaäänistä ja mikrofonia, johon puhumalla saat äänesi kuuluviin suurissa tiloissa, suurille ryhmille lapsia. Tervetuloa Mariellalle, tänään risteil…eikun opettajananne on Esko. Hyvät huomenet haluan toivottaa ilman mikrofonia, ihan kasvotusten ja mahdolliset yläfemmat oppilailleni heittää. 

Lukiessani opettajista, heidän väsymisestään ja muusta negatiivisesta, joita media tasaisin väliajoin otsikoihin nostelee. Mieleeni nousee ajoittain kysymys, että hoidanko minä työni ihan päin h######ä, kun en koe samalla tavalla ja yleensä lähden kotiin silloin, kun työpäiväni päättyy. En osaa stressata työasioista. En osaa tuoda työasioita kotiini. En rakenna jokaista oppituntia digitalisaatiotekniikan keinoin, vaan käytän edelleen opekirjoja. Olenko tippumassa tästä uudesta kelkasta? En tiedä, mutta en halua unohtaa niitä vuosien aikana rakennettuja tapojani, joilla jaksan tätä työtä tehdä hyvällä fiiliksellä ja heittää tarinaa siellä luokan edessä.

Nyt tämä teksti lähti vähän karkailemaan, joten palataanpas alkuperäiseen ideaan. Niin, että tekisiköhän minulle kaavoihin kangistuneelle ukkelille hyvää käydä tekemässä pieni välihyppy tuntemattomaan? Käydä jossain muualla toteamassa, että kyllä se minun paikkani kuitenkin on siellä oppilaiden edessä. Nuorempana haaveilin, kuinka mukava olisi työskennellä vaatekaupassa. Nytkö olisi aika toteuttaa tämä haave? Viimeksi en päässyt, kun ei ollut työkokemusta. En varmasti pääse nytkään, vaikka on työkokemusta. Hienoisen erilaiselta alalta.

Ehkä kuitenkin uskon rakasta edesmennyttä isoäitiäni, joka minulle aikoinaan totesi: ”Sinä se Esko olet ihan oikealla alalla, kun osaat niin hyvin olla lasten kanssa.” Niin, mummu osaan, osaan, mutta voisihan sitä joskus olla ihan piristävää tehdä jotain ihan muuta. Tai onhan se ihan tervettä edes miettiä sellaista vaihtoehtoa. Nimenomaan miettiä, koska lähes sataprosenttisen varmasti kurvaan taas ensi syksynä siihen tuttuun parkkiruutuun luokanopettajan paperinen päiväkirjakalenteri kädessäni. Hymy huulillani. 

-Esko-