Elämäni ensimmäinen kunnon puku. Syyskuussa juhlittiin hyvien ystävieni häitä, joissa sain kunnian toimia bestmanina. Ensimmäistä kertaa elämässäni sain tuon tehtävän hoitaakseni. Onneksi mukana oli kaksi muutakin sankaria samassa roolissa, joten tehtävät jakautuivat hyvin ja suhteellisen tasapuolisesti, painotan sanaa suhteellisen. Pitihän tuohon ikimuistoiseen juhlaan siis pukeutua myös arvokkaasti, painotan sanaa arvokkaasti. Kampin loistavan palvelun Volt-myymälästä päälleni valikoitui Tiger of Swedenin musta puku. Se istui suoraan päälleni, ilman mitään korjauksia. Pakkohan se oli siis napata mukaan. Kyllähän kunnon pukuun joutuu aika paljon sijoittamaan, mutta olkoon se sijoitus tulevaisuuteen. Oikein hoidettuna tällä puvulla pärjää varmasti pitkään.
Kirjoittelen tässä nyt tämmöistä asupostausta, joita ei ihan hirveästi ole täällä blogissani näkynyt. Asupostaus on semmoinen turvallinen, ei aiheuta vastareaktioita, ehkä. Lueskelin WTD-Natan postausta Suomen blogiskenestä ja sen kiemuroista. Herätti ajatuksia ja rupesin itsekin miettimään tätä maailmaa. Lähtökohtaisesti se on ihan todella kurjaa, että kirjoittajat joutuvat miettimään jo tekstin naputteluvaiheessa, että millainenkohan kommenttimyrsky sieltä on tulossa enterin painalluksen jälkeen. Kannattaisikohan vaan jättää julkaisematta? Mitä tänne enää uskaltaa kirjoittaa? Jokainen bloggaaja tekee hienoa työtä sen oman asiansa edistämiseksi. Siksipä on kurja huomata, että ilkeät ihmiset, kommentteineen ja näppäimistöaseineen ovat hidastamassa ja vaikeuttamassa kirjoittajien työtä tai harrastusta.
Kyllähän tässä hommassa hyppää avoimesti sinne arvostelun alttarille. Itsekin on oman naamansa työntänyt tuonne julkiseen vastaanottimeen ja sitä kautta ihmisten olohuoneisiin. Ymmärrän, että tämä varmasti herättää joissain ihmisissä fiiliksiä, että kyllähän nyt tuon ihmisen elämää saa arvostella ihan miten tahtoo. Tuskin kukaan tätä hommaa kuitenkaan tekee sen takia, että haluaisi leimautua koko somemaailman pelleksi, jolle tuolla nettipalstoilla naureskellaan ja hänen ulkonäköään tai “epätoivoista” parisuhteen hakemista analysoidaan. Nuo palstat ovat näemmä osa tätä hommaa ja tulevat varmasti aina olemaan. Eihän niitä edes kannattaisi lueskella, mutta ihminenhän on hyvin utelias olento. Itse kuuntelen tasaisin väliajoin Kalevauva.fi:n levyn läpi. Se jäsentää aina asiat päässäni oikeisiin mittasuhteisiin. Milloinkohan tulee yhtye nimeltään Kalejodel.fi?
Itse arvostan suuresti ihmisten avoimuutta, uskallusta kirjoittaa ja kertoa myös niistä vaikeammista asioista. Antavat varmasti paljon mietittävää ja työkaluja mahdollisesti samoja asioita kokeneille ihmisille. Lähiaikoina onkin saanut lukea lehdistöstä useiden julkisuudenhenkilöiden rohkeita ulostuloja. Harjakainen, Marja Tyrni ja Samppa Linna, ihminen näiden viihdyttävien hahmojen takanakin on haavottuvainen ja saattaa väsähtää liian suuren kuormituksen iskiessä. Siinä vaiheessa ei auta enää hauskat sananmuunnokset. Kaikki täällä ovat vain ihmisiä. Joku avaa sitä enemmän, joku vähemmän. Arvostakaamme kaikkien valintoja ja pyritään säilyttämään avoimuuden kulttuuri.
Asiasta kolmanteen. Miltäpä näyttää puku? Pitäisikö käyttää useammin kuin kolme kertaa vuodessa?
-Esko-
// Kuvat: Amanda Aho, Amandan nettisivusto: TÄÄLLÄ!! //
Mikä on Tinderin ja Instagramin summa? No, se on Tindstagram. Kohtalaisen haastava kirjoittaa tämä nettideittailun uusin ilmiö. Nettideittailun etikettiin kuuluu se, että jos Tinderissä ei matchia synny, niin silloin se on ehdoton ei. Nyt on tämä Tindstagrammaus nostanut päätään. Eli osumatarkkuuden osuessa origoon, lähdetäänkin vielä lähestymään mahdollista kohdetta Instagramin yksityisviestillä. Lueskelin Hesarin juttua aiheesta ja tunsin piston sydämessäni. Olenko rikkonut nettideittailun etikettisääntöjä? Olen laittanut vastakkaiselle sukupuolelle hyvin korrekteja yksityisviestejä Instagramissa. Olenko siis Tindstagrammaaja?