Uusin mieltymykseni on lukeminen. Koulumme ammattikirjallisuushylly on tarjonnut hyvää luettavaa jo monelle illalle. Eilen lueskelin ihan töideni puolesta Soili Poijulan teosta Lapsi ja kriisi, Selviytymisen kokeminen. Pieni lapsi joutuu kriiseissä myös melkoiseen myllerrykseen, mutta oikein ja järkevästi hoidettuna lapsen vahingollinen kehitys on minimoitavissa. En halua antaa kenellekään mitään vinkkejä, kuinka asiat tulisi klaarata. Ei, en todellakaan ole siihen oikea henkilö. Kaikki hoitavat asiat juuri omalla parhaaksi näkemällään tavalla. Lapset keskiössä.
Silmiini iski sisällysluettelosta ensimmäisenä luku: Lapsi ja ero. Tämä luku herätti minussa hyvin paljon ajatuksia, hyvin paljon. Näyttelijä Tommi Eronen kiteyttää myöskin opehuoneesta löytyneessä Annassa hyvin erotilanteen, johon liittyy yhteisiä lapsia. ” Molemmilta ei voi tippua rukkaset yhtä aikaa…” Minulta tippui molemmat rukkaset vuosi sitten. Nyt ne on vedetty syvälle käsiin takaisin ja olen uudenlainen vanhempi. Vahvuuksineni ja heikkouksineni.
Kirja on kirjoitettu vuonna 2007 ja silloin tilastollisesti Suomessa erilleen muutti noin 40 000 perhettä. Vuonna 2015 jo yli puolet avioliitoista päättyi eroon. Asia koskee siis välillisesti vuosittain todella montaa ihmistä ja niin valitettavasti myös lasta. Lapset ovat yksilöitä ja kokevat surun aivan omalla tavallaan. Suru on asia, johon et voi valmentaa itseäsi, etkä jälkikasvuasi. Et voi tietää miltä esimerkiksi läheisen poismeno tuntuu. Et voi tietää miltä tuntuu maata sängyllä yksin, tuijottaen kattoa ja miettien: Kyllä minä tästä selviän, entä kuinka lapseni tästä selviää? Et voi tietää miltä tuntuu kysymys, lapsen esittämänä: ” Miksi kaikki ei ole niinkuin ennen? ” Et voi tietää miltä lapsesta tuntuu, kun toinen vanhempi ei olekaan enää peittelemässä. Peittelemässä, paijaamassa ja antamassa sitä tuttua, turvallista hyvänyönpusua.
Erotilanteessa lapsi hyppää ikäänkuin vuoristoradan vaunuun. Takana istuu jarrumiehinä hänen vanhempansa. Heidän saumaton yhteispelinsä tekee lapsen matkasta tasaisen. Varsinkin pienet lapset ovat täysin näiden jarrumiesten armoilla. He eivät voi vaikuttaa kuinka lujaa vaunu etenee, kuinka pehmeä on istuin ja onko vyöt kiinni turvaamassa matkaa? Vaikka jarrukahva aluksi olisi ruosteessa. Molempien tekisi mieli ohjata vaunua omaan suuntaansa. Kyydissä istuvan lapsen kääntäessä katseensa jarrumiehiin on kasvoilla säilytettävä hymy. Luottavainen ja turvallinen hymy. Aloittelevana, tunteellisena jarrumiehenä tuo on vaikeaa.
Myös vuoristoradan jarrumiehen työn voit oppia kokemuksen kautta. Ajan saatossa jarrumiesten turvatessa lapselle tasaisen matkan, alkaa hänkin sopeutua tilanteeseen. Ymmärtää, että jarrumiehet ovat enää vain työkavereita, suojelemassa sitä vaunussa istuvaa tärkeintä kyytiläistä. Kyytiläinen oppii luottamaan molempiin ihmisiin takanaan ja on valmiina ottamaan viereensä myös muita matkustajia. Kirjassa asia kiteytyy todella tärkeään lauseeseen: ” Loppujen lopuksi eron vaikutus lapseen riippuu eniten siitä, kuinka hyvin vanhemmat pystyvät uudessa tilanteessa luomaan lapselle säännöllisen elämän ja olemaan hänelle normaaleja ja tavallisia vanhempia…” Vanhempia tai jarrumiehiä. Pienille ihmisille maailman tärkeimpiä.
Opehuoneen kirjahylly. Timantteja täynnä.
-Esko-
// Kuva: M. Suntila Lähde: Poijula Soili: Lapsi ja Kriisi, Selviytymisen kokeminen //
