Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
Browsing Tag

isyys

, , , ,

Uusavuttomasta isästä ihan tavalliseksi isäksi

25.11.2018

Olihan mukavat päivät. On se jälleen kerran todettava, että ei ole maailmassa parempaa asiaa, kun isyys. Niin onnekas saan olla tuosta pienestä tytöstä, joka osaa hauskuuttaa ja haastaa sopivassa suhteessa. Päiviin mahtui suuren maailman tyyliin helikopterilla pörrännyt joulupukki, ennakoitua pipareiden koristelua mummolassa ja viimeisenä kruununa kävimme vielä viettämässä nopean hetken talven keskellä. Messilän laskettelurinteissä oli lumitykit täydessä touhussa ja olihan se ohiajaessa pysähdyttävä hieman lumeen touhuamaan. Oli ihan Lappitunnelmat.

Välillä sitä pohtii, että olenko ajoittain kävelevä ohjelmatoimisto ja onkohan jotkut toimeni jo hieman liikaa? Aamuisin laitan pipon, hanskat ja kaulurin patterille hetkeksi, että ne on mukavampi pukea päälle. Jos pieniä jalkoja väsyttää otan mukisematta olkapäille. Leikkaan joskus makkarat yllätyksenä sydämen muotoisiksi. Jos mozzarellatikkujen himossa ei voi mennäkään Hookiin pelottavan hain ja merirosvojen takia, niin sitten ajetaan jonnekin muualle. Touhuamme yhdessä paljon ja nautimme erinäisistä aktiviteeteista. Täytyykö minun kokea tästä huonoa omaatuntoa? Paikkaanko näillä asioilla niitä menetettyjä tunteja sieltä arkiviikoilta? Ei, en halua näin ajatella. Toivon, että yhteinen aikamme piirtää pienen ihmisen päähän kauniita ja mukavia hetkiä, joita voimme yhdessä vuosien päästä muistella.

Aamulla lueskelin Etelä-Suomen Sanomia, jossa oli neljän sivun juttu erotilanteiden jälkeisistä huoltoriidoista, joita oli Suomessa vuonna 2017 laitettu vireille 3987 kpl. Tekstin luettuani oli semmoinen olo, etten sitä halua todellakaan vuosien päästä muistella. Esimerkkinä oli päijäthämäläinen pariskunta, joiden riitely on kestänyt kymmenkunta vuotta. Mikä helvetti täysjärkisiin aikuisiin ihmisiin menee erotilanteissa? Katkeruus nousee myrskyn keskellä keskiöön ja sen kaikista tärkeimmän aarteen vaaliminen unohtuu siinä mylläkässä.

Akuutissa erotilanteessa on varmasti ihan suotavaa käydä pohjalla, mutta peli on osattava viheltää poikki ennen pysäyttämättömän lumipalloefektin syntymistä. Etlarin jutussakin esiintyneet sanat vieraannuttaminen ja toisen vanhemman mustamaalaaminen ovat niin oksettavia asioita, ettei yhdenkään lapsen tarvitsisi semmoisia kokea. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja piste.

Henkilökohtaisesti olin eron alkumetreillä täysin pihalla ja kaaoksessa. Uusavuton, hanskansa pudottanut isä. Parhaani yritin, mutta todella vaikeaa se oli. Päässä mylläsi, uni ei tullut, itsesyyllistämisen peikko takoi päähän jokatoinen minuutti. Tuollaisia tuntemuksia en halua enää koskaan elämääni takaisin, en koskaan. Juuri tällä hetkellä nautin helikopterilla saapuvasta joulupukista, lumikinoksista jalkojen alla ja suukosta poskelle aivan täysillä. Isänä, ihan tavallisena isänä.

Mukavaa viikkoa!!

-Esko-

// Lähde: ESS 25.11 //

Comments (6)
, , , ,

Lukijapalaute, joka laittoi ajattelemaan…

17.9.2018

”Kiitos tästä kirjoituksesta. Joudun katsomaan itseäni peiliin. Jo useamman vuoden sinkkuna olleena ja pikkuhiljaa uutta suhdetta toivovana ja tinderöinnin aloittaneena olen kylmästi vetänyt punaiselle kaikki miehet, jotka ilmoittavat näkevänsä lastansa pari kertaa kuukaudessa/joka toinen viikonloppu. Olen tyhmästi ja todella yksisilmäisesti päätellyt, että jotain niin kamalaa on tapahtunut, että isä ei halua nähdä lastaan useammin. Oma lapseni on minulla 24h (leski) ja jotenkin tuntuu pahalta ja kummalliselta, että jos nyt edes joskus löytäisin uuden kumppanin, että hän viettäisi enemmän aikaa minun lapseni kanssa kuin oman lapsensa kanssa. Nyt pitää tuulettaa näitä oman pään tyhmiä ajatuksia ihan kunnolla ja yrittää olla ihminen ihmiselle.”

Tämmöinen kommentti saapui Ero laskee huonekorkeutta kirjoitukseeni. Tämä kommentti antoi kiitoksen aihetta minulle ja minä haluan osaltani kiittää tämän kommentin lähettäjää. Se on se häpeä, josta minäkin olen paljon puhunut. Ja tässä kommentissa tiivistyy oikein hyvin se asia, miksi minulle edelleen se vaikein  kysymys on: Kuinka usein tapaat tytärtäsi? Tähän vastailin viikonloppuna monta kertaa, kun tapasin ihmisiä, joita en pitkään aikaan ollut nähnyt. Samanlaista häpeällistä kiemurtelua jokaikinen kerta.

Vaan pitääkö minun ajatella mitä muut elämästäni ajattelevat? Ei varmasti, mutta tuo  kommentti jotenkin osui niin suoraan omiin ajatuksiini. Olettaminen erinäisistä asioista menee lähes aina väärin. On varmasti paljon ihmisiä, jotka olettavat lapsiaan harvemmin tapaavien aikuisten olevan jollain tavalla “kamalia” ihmisiä. Eivät halua tavata lapsiaan yhtään useammin. Ei se aina mene ihan tuon kaavan mukaisesti. Tämä on juuri se asia, jota olen päässäni ihan hirveästi pyörittänyt ja nyt kun joku sen näkyväksi kirjoitti, tunnistin niin itseni tuosta. Oletan itsekin ihmisten pitävän minua jotenkin “kamalana” ihmisenä. Tämä on varmasti yksi syy, joka toistuvasti saa minut häpeilemään tuon mainitsemani kysymyksen edessä.

Jos sain kirjoituksellani kommentin kirjoittajan katsastamaan peiliin ja hieman tuulettelemaan omia ajattelumallejaan. Saman tein minäkin. En voi kantaa loppuelämääni häpeää perhetilanteestani. En vain voi. Tiedän olevani täysin (lähes) normaali ihminen ja isä, joka vain yksinkertaisesti tapaa lastaan harvemmin. Harvemmin kuin oli omissa isyyshaaveissaan miettinyt. Ja jos joku minut tämän takia tuomitsee ja tekee omia olettamuksiaan. En minä sille yhtään mitään mahda. Ei minun tarvitse omaa elämääni hävetä, eikä häpeillä.

Häpeä ei häviä lääkkeillä. Näin olen aiemmin otsikoinut yhden teksteistäni ja hieman samantyylisiä tuntemuksia näppäimistöllä naputellut. Häpeä hävinnee vain asian hyväksymisellä, joka on itselleni hyvin haastavaa. Istuin punttitreenini jälkeen infrapunasaunassa ja Ylen keskustelussa puhuttiin häpeästä ja sen voittamisesta. Eräinä aseina mainittiin itseironia ja huumori. Näissä kahdessa asiassa olen mielestäni todella hyvä. Huumori on ydinvahvuuteni ja minä todellakin osaan nauraa itselleni.

Tämä on vain aihe, josta en vitsiä osaa, enkä halua vääntää. Eikä kyllä tarvitsekaan. Tässä asiassa on vain löydettävä muut aseet. Psykologini sanoi aikanaan minulle: ”Sinun täytyy vain antaa itsellesi anteeksi.” Anteeksianto, asioiden sataprosenttinen hyväksyminen ja usko hyvään tulevaisuuteen. Kokeillaanpa niitä. Kiitos vielä kerran tämän kommentin kirjoittajalle ja haluan toivottaa kaikkea hyvää elämäänne.

-Esko-

// Kuvat: Antti Sihlman //

Comments (19)