Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni on tänä kesänä minulla herännyt hyvin vahva unelma kesä- tai miksei talvikin paratiisista, jonne voisi vain mennä rauhoittumaan ja viettelemään leppoisaa aikaa täydelliseen hiljaisuuteen. Tai en tiedä onko se kesämökkeily kuitenkaan ihan täydellistä rauhaa, mutta ehkäpä ymmärsitte mitä tarkoitin. Lähes kaikki lapsuuteni kesät vietin isovanhempieni mökillä. Sitten se vaan jäi. Kymmeniksi vuosiksi.
Ja tuo kuvissa näkyvä reilut sata vuotta tuolla paikalla seissyt talovanhus. Ulkoapäin on vielä ihan eloisassa kunnossa, mutta syvältä sisältä ovat vuodet jo haurastuttaneet. Tarkempaa historiaa en tiedä. Paljon se on varmasti nähnyt. On toiminut isoisäni asuintalona, vanhana kouluna, vuokra-asuntona ja viimeiset vuodet lähinnä tavaroiden säilytyspaikkana. Perheelleni se kuuluu. Isäni siellä aina satunnaisesti vierailee ja käy parhaansa mukaan jotain pientä puuhastelemassa. Minun ollessani pikkupoika oli se tarkoitus kunnostaa, mutta olisi ollut aivan liian mittava urakka.
Näin hieman varttuneempana poikana tuo paikka on herännyt mielessäni henkiin aivan uudestaan. Kesällä makaillessani esimerkiksi Ranuan lasi-iglussa upean luonnon ympäröimänä tajusin, kuinka hienoa olisikaan omistaa edes osittain paikka, joka tuommoisia hetkiä mahdollistaisi. Talovanhus vieläpä sijaitsee aivan optimisijainnilla. Noin tunti kotiovelta ja olet perillä. Voisi ajella vaikkapa iltasaunaan töiden jälkeen. Nämä unelmat sisältävät kuitenkin aika monta muttaa…
…kyllä se vaatisi vähintäänkin Kotoisan, Huvilan ja Huussin, Remonttipiiskurin ja ehkäpä kaikista tärkeimpänä Aulis Gerlanderin arpomaan Lotosta ne seitsemän oikeaa numeroa. Tai jos joku vanhoista taloista innostunut haluaisi pelastaa tuon talon kelpoisat osat? Niinsanottu materiaalinen elinsiirto. Siihen voisi sitten tilalle rakentaa semmoisen pienen mökkerön, joka kuitenkin jollain lailla tuota vanhaa kunnioittaisi. Saisipa hieno paikka jälleen uuden elämän, omilla tarinoillaan.
Aina voi haaveilla.
-Esko-
