Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
Browsing Tag

kommentti

, , , ,

Ei näitä kommentteja voi aina oikein edes ymmärtää

1.12.2020

Joulukuun ensimmäinen päivä. Siitä muistutteli se Lidlistä  noin kymmenen vuotta sitten ostamani joulupukkikalenteri, jonka luokkani ikkunakoukkuun ripustin. Hyvin on toiminut ja toiminee vielä seuraavatkin kymmenen vuotta. Siinäpä sitten kotiin palaillessani mietin, että pitäisikö tänne blogin puolelle rakentaa jotain jouluhommia? Laitanpas tänne siis ennen joulua aina silloin tällöin minulle saapuneita kivoja kommentteja vuosien varrelta.

Useinhan täällä somemaailmassa nousee esiin ne ihan hirveät kommentit, joita ihmiset saavat jostain mitä kummallisemmista paikoista lukea. Nimimerkillä kokemusta on niistäkin ihan riittävästi. Eli heitetäänpäs näin joulukuun kunniaksi asiat hieman päälaelleen ja laitetaan vähän hyvää fiilistä ilmoille.

Korostan, että näiden tarkoituksena ei ole nostaa itseäni jalustalle. Ei sitä oikein näitä höpinöitä kirjotellessa voi edes ymmärtää, että nämä ajoittain tekevät vaikutuksen ihmisiin ja tarjoavat heille samaistumisen rajapintoja omiin elämiinsä. Se on kyllä äärimmäisen arvokasta ja hienoa.

Tämä kommentti saapui kirjoitukseen: ÄLÄ ITKE OPPILAS. ÄLÄ ITKE OPETTAJA.

“Oon seuraillut sun kirjotuksia pidemmän aikaa ja myönnettäköön se, että taisin katsoa jokaisen iholla jaksonkin. Mun huomion suhun kiinnitti se, että susta jotenki huokuu niin kameran takaa kuin täällä blogissa sun palo sun työhön! Muistan joskus kauan kauan sitten ajatelleeni, että musta olis maailman siisteintä olla opettaja. Jostain syystä hautasin tän mun unelman ja lähdin opiskelemaan ihan muuta. Ensimmäisen syksyn opiskeltuani musta tuntu, että nyt joku ei nappaa. Pidin aineesta, jota opiskelin, mutta silti multa puuttui jotakin.

Noh… sehän oli se, etten opiskellut luokanopettajaksi! Onneksi tajusin herätä tarpeeksi ajoissa ja raivolukemisella yllättäen pääsinkin sisään. Vieläkin tuntuu ihan käsittämättömältä. Muistan lukeneeni vielä tänäkin syksynä sun blogia ja harmitellu, että voi kunpa mustakin tulis opettaja.. ja sitten oon muistanut, että mustahan tuleekin!

Uskon, että osittain sun inspiroimana sain potkua hakea vihdoin ja viimein opettajaksi! Toivon, että saan itse pidettyä samanlaisen innon ja ammattiylpeyden, joka susta huokuu. Tiedän, että varmasti tulee rankkoja päiviä, jolloin mietin, miksen valinnut “helpompaa” ammattia. Niiden päivien jälkeen tiedän ajattelevani, että juuri niiden päivien vuoksi valitsin juuri sen ammatin.

En tiedä miten muuta muuta sanoa, mutta kiitoskiitos sun superinspiroivista kirjotuksista, oot huippu!

Niin, sitä on pitänyt myös kysyä, tuleeko mieleesi mitään mihin voisin alkuvaiheessa opintoja kiinnittää huomiota tulevaa ammattia ajatellen? (En tiedä sainko muotoiltua kysymykseni oikein, mutta jos tässä vaiheessa heräsi jokin supertärkeä asia, jonka haluat kertoa niin otan kaikki vinkit vastaan! :D)”

Onnea valitsemallasi uralla ja oikein mukavaa alkanutta joulukuuta!

-Esko-

// Kuva: Netta Koso //

Comments (0)
, , , ,

Lukijapalaute, joka laittoi ajattelemaan…

17.9.2018

”Kiitos tästä kirjoituksesta. Joudun katsomaan itseäni peiliin. Jo useamman vuoden sinkkuna olleena ja pikkuhiljaa uutta suhdetta toivovana ja tinderöinnin aloittaneena olen kylmästi vetänyt punaiselle kaikki miehet, jotka ilmoittavat näkevänsä lastansa pari kertaa kuukaudessa/joka toinen viikonloppu. Olen tyhmästi ja todella yksisilmäisesti päätellyt, että jotain niin kamalaa on tapahtunut, että isä ei halua nähdä lastaan useammin. Oma lapseni on minulla 24h (leski) ja jotenkin tuntuu pahalta ja kummalliselta, että jos nyt edes joskus löytäisin uuden kumppanin, että hän viettäisi enemmän aikaa minun lapseni kanssa kuin oman lapsensa kanssa. Nyt pitää tuulettaa näitä oman pään tyhmiä ajatuksia ihan kunnolla ja yrittää olla ihminen ihmiselle.”

Tämmöinen kommentti saapui Ero laskee huonekorkeutta kirjoitukseeni. Tämä kommentti antoi kiitoksen aihetta minulle ja minä haluan osaltani kiittää tämän kommentin lähettäjää. Se on se häpeä, josta minäkin olen paljon puhunut. Ja tässä kommentissa tiivistyy oikein hyvin se asia, miksi minulle edelleen se vaikein  kysymys on: Kuinka usein tapaat tytärtäsi? Tähän vastailin viikonloppuna monta kertaa, kun tapasin ihmisiä, joita en pitkään aikaan ollut nähnyt. Samanlaista häpeällistä kiemurtelua jokaikinen kerta.

Vaan pitääkö minun ajatella mitä muut elämästäni ajattelevat? Ei varmasti, mutta tuo  kommentti jotenkin osui niin suoraan omiin ajatuksiini. Olettaminen erinäisistä asioista menee lähes aina väärin. On varmasti paljon ihmisiä, jotka olettavat lapsiaan harvemmin tapaavien aikuisten olevan jollain tavalla “kamalia” ihmisiä. Eivät halua tavata lapsiaan yhtään useammin. Ei se aina mene ihan tuon kaavan mukaisesti. Tämä on juuri se asia, jota olen päässäni ihan hirveästi pyörittänyt ja nyt kun joku sen näkyväksi kirjoitti, tunnistin niin itseni tuosta. Oletan itsekin ihmisten pitävän minua jotenkin “kamalana” ihmisenä. Tämä on varmasti yksi syy, joka toistuvasti saa minut häpeilemään tuon mainitsemani kysymyksen edessä.

Jos sain kirjoituksellani kommentin kirjoittajan katsastamaan peiliin ja hieman tuulettelemaan omia ajattelumallejaan. Saman tein minäkin. En voi kantaa loppuelämääni häpeää perhetilanteestani. En vain voi. Tiedän olevani täysin (lähes) normaali ihminen ja isä, joka vain yksinkertaisesti tapaa lastaan harvemmin. Harvemmin kuin oli omissa isyyshaaveissaan miettinyt. Ja jos joku minut tämän takia tuomitsee ja tekee omia olettamuksiaan. En minä sille yhtään mitään mahda. Ei minun tarvitse omaa elämääni hävetä, eikä häpeillä.

Häpeä ei häviä lääkkeillä. Näin olen aiemmin otsikoinut yhden teksteistäni ja hieman samantyylisiä tuntemuksia näppäimistöllä naputellut. Häpeä hävinnee vain asian hyväksymisellä, joka on itselleni hyvin haastavaa. Istuin punttitreenini jälkeen infrapunasaunassa ja Ylen keskustelussa puhuttiin häpeästä ja sen voittamisesta. Eräinä aseina mainittiin itseironia ja huumori. Näissä kahdessa asiassa olen mielestäni todella hyvä. Huumori on ydinvahvuuteni ja minä todellakin osaan nauraa itselleni.

Tämä on vain aihe, josta en vitsiä osaa, enkä halua vääntää. Eikä kyllä tarvitsekaan. Tässä asiassa on vain löydettävä muut aseet. Psykologini sanoi aikanaan minulle: ”Sinun täytyy vain antaa itsellesi anteeksi.” Anteeksianto, asioiden sataprosenttinen hyväksyminen ja usko hyvään tulevaisuuteen. Kokeillaanpa niitä. Kiitos vielä kerran tämän kommentin kirjoittajalle ja haluan toivottaa kaikkea hyvää elämäänne.

-Esko-

// Kuvat: Antti Sihlman //

Comments (19)