Ei vaan millään voinut arvailla silloin joskus minkämoinen ralli sitä lähteekään tämän viruksen myötä päälle ympäri maapalloamme. Muistan lueskelleemme opehuoneessa uutisia, kun joku oli matkustanut junalla Jyväskylään mahdollisen Koronatartunnan saaneena. Minulla oli jo silloin käsidesit taskussa ja ihmetystä se muissa taisi silloin hieman herättää. Nyt ei enää herätä. Ei käsidesit eikä maskit naamalla. Tilanne on meillä Suomessakin juuri tällä hetkellä melkoisen heikko ja pahasti näyttää, että heikommaksi vain on menossa. Jotenkin sitä vaan yrittää toitottaa itselleen, että ei tuo virus täältä ainakaan valittamalla häviä.
Itse on saanut olla onnekas. On saanut käydä töissä ihan fyysisesti. Tilille tulee samainen summa palkkaa edelleen sinä samaisena päivänä. Niin kauan töissä vedetään hymy huulilla, tosin siellä maskin peitossa, kunnes joku muuta ilmoittaa. Muutenkin pyrkii elämään järkevästi ja rajoituksia noudattaen. Tekee kaiken mitä voi yksilönä tämän tilanteen eteen tehdä. Ei kai tässä oikein muutakaan voi.
Vähän on tämä kirjoittelukin tuntunut haastavalta ajoittain. Ei ole niinsanotusti kovinkaan tapahtumarikasta elämää. Eipä sitäkään jaksa paljoa stressailla. Kirjoittelee, kun siltä tuntuu ja ideoita päähän juolahtaa. Tai, no vedetään vähän takaisinpäin. Onhan tässä nyt tapahtunut ja tapahtumassa vaikka ja mitä.
Nutella-torttuja kävin leipomassa. Ne kuulostavat jo lähtökohtaisesti todella hyviltä. En ole niinsanottuja luumumiehiä ja tämä itselleni uusi innovaatio sai minut tykkäämään joulutortuista. Täytyy ehdottomasti ottaa uudestaan.
Paljon on tullut lenkkeiltyä ympäri Helsinkiä. Jouluvalaistuksessa kaupunki on kyllä todella näyttävä. Asuessani ihan ydinkeskustassa ei tullut samanlaista fiilistä kävellessäni esimerkiksi Espalla. Nyt täällä hieman kauempana asuessa keskustareissut ja tietyt kadunpätkät saavat aikaan entistä useammin niitä Wau-fiiliksiä.
On alkamassa tyttäreni tasakymppisynttäriviikko. Kymmenen vuotta on siitäkin jo aikaa vierähtänyt, kun sen nahkatakkisen taksikuskin loppuunpolttama punainen Marlboro meinasi vähän kostautua. Hyvin kuitenkin ehdimme Kätilöopistolle ja minusta tuli isä, joka tärisevin käsin piteli sylissään sitä kapaloitua pientä ihmisen alkua.
Oma isäni vei minut aikoinaan kymppimatkalle Kanarialle. Veli sekä äiti jäivät kotiin ja me faijan kanssa kahdestaan matkustimme. Taisi olla merkityksekäs matka pienelle pojalle, kun se on vieläkin hyvin muistissa. Itsekin oli tarkoitus lähteä oman tyttären kanssa kymppimatkalle kesällä aurinkoon, mutta kyllä se tällä kertaa kotimaahan suuntautuu. Ranua 2.0 ja lasi-igluun uudestaan.
Ja tänään koin todellisen onnistumisen tunteen. Sain aamulla idean, että kokeilenpas tänään juosta puolikkaan marathonin. Olen kaksi kertaa käynyt juoksemassa samaisen matkan Helsinki City Runissa. Salainen haaveeni on aina ollut alittaa 1h 50 min. Aina olen niillä viimeisillä kilometreillä katkennut totaalisesti ja haaveaika on jäänyt noin viiden minuutin päähän. Ja tänään se sitten tapahtui. Juoksu kulki kuin unelma ja Munkkiniemessä pysäytin kelloni aikaan 1h 48 min.
Mahtavaa alkavaa viikkoa!!
-Esko-
// Alin ja ylin kuva: Olli Laine //
