” Jokainen nainen on tytär, jokaisella on isä.” Tällä lauseella alkaa Jenni Pääskysaaren ja Mikko Kuustosen kirjoittama teos: Isän tyttö, Tytön isä. Eilen F:n nukahdettua hiippailin sohvalle ja luin kirjan loppuun. Todella hyvä ja puhutteleva teos. Herätti todella paljon ajatuksia. Minä olen isä ja minulla on jo kuusivuotias tytär. Tytär, joka on opettanut ja antanut minulle näiden vuosien aikana niin paljon. Lähes jokainen päivä pitää sisällään hetkiä, jolloin miettii, että kunpa aika vaan pysähtyisi ja hetket voisi elää aina uudelleen ja uudelleen. (Tapahtui juuri oikeassa hetkessä…)-> Kirjoittelen tätä juttua kahvilassa ja viereisessä pöydässä puhua pölpöttää pieni tyttö. Sivukorvalla kuuntelen juttuja hyönteispölytyksestä ja merien suolaisuusasteista. Kyllä, noista pienistä elämäniloisista tarinankertojista me aikuiset voimme oppia uutta joka päivä. Noustessani pöydästäni on pakko antaa pikkumimmille yläfemma ja sanoa, että pysy aina tuommoisena höpöttelijänä.
Ihmislapsi on syntyessään niin pieni ja heiveröinen. Ei pärjäisi ilman vanhemman apua ja lämpöä hetkeäkään tässä maailmassa. Kätilön käsistä alkaa seikkailu, sekä vastasyntyneellä, että hänet tähän maailmaan saattaneilla vanhemmillaan. Vanhemmuus on asia, joka kestää läpi elämän. Oli tilanne mikä tahansa. Tilanne on minulla loppuelämäni toinen, johon olin Kätilöopistolla valmistautunut. Kirjassa asia kiteytyy yleisesti todella hyvin: ” Lapsi ei ole valinnut syntyä näille vanhemmille, vaan vanhemmat ovat valinneet saada lapsen tietäen, että vanhemmuus on elinikäinen sitoumus, sitovampi kuin parisuhde.” Kyllä, näin se menee. Nimim. Kokemusta on.
Saadessani lapsen elämääni. Olin täysin untuvikko isä. En minä tiennyt kuinkapäin vaipat laitetaan tai mikä on Nenäfriida. En minä tiennyt mitä rasvaa laitetaan taiveihottumaan tai milloin voidaan aloittaa kiinteä ruoka. Vuodet tähän valmensivat. Vuodet vierivät ja minusta tulikin yhteishuoltaja-isä. Olin täysin untuvikko yhteishuoltaja-isä. En minä aina muista pakata kurahousuja hoitoreppuun. En minä osaa tehdä kuplalettiä. Vuodet tähänkin toivottavasti valmentavat. Vanhemmuuden tärkeimmän asennon olen vuosien varrella oppinut ja se on polvillaan lattialla. Polvillaan lattialla, mukana lapsen leikeissä. Antaa hänelle aitoa aikaa ja olla ajoittain Fluttershy tai Rolle. Näitä hetkiä ei saa enää takaisin vuosien päästä. En halua sitten vuosien päästä harmitella asioita, joita en lapseni kanssa ole tehnyt tai touhunnut.
Vuosi on tätä uutta vanhemmuutta takana ja päivä päivältä tämä rooli alkaa sujua paremmin ja paremmin. Aluksi koin suurta syyllisyyttä ja päänsisäistä häpeää tilanteestani. Ja olihan se alku melkoista harjoittelua. Harjoittelua tämä on varmasti läpi elämän, mutta nykyään pystyy jo helposti keittelemään pastaa, laulamaan Suvi Teräsniskan biisejä sekä leikkimään vasemmalla kädellä Shopkinsseilla. Pyykkikoneen laulaessa taustalla. Onhan tämä myös päivä päivältä rikkaampaakin. Autossa kuunnellaan nykyään Frank Sinatran My Wayta. -> Kiitos Sing-elokuvan. Iltaisin voidaan katsella Ruudusta Vain elämää uusintoja -> Kiitos Suvi Teräsniskan. Ei tarvitse enää katsoa keltapaitaista pientä kaljupäätä Kaapoa, jonka tunnussävelmä on ah, niin tarttuva. Ei tarvitse seurata Pipsa Possun isää, joka ei ollut se ns. penaalin terävin kynä. Tai, hienoja hetkiä nuokin. Kuuluvat varmasti jokaisen lapsiperheen elämään. Aikansa kaikkea.
” Tapahtuipa meille mitä tahansa, olen isäsi.” Näihin sanoihin päättyy teos: Isän tyttö, Tytön isä. Näitä sanoja mietiskelen tänään, kun peittelen oman maailman rakkaimman höpöttelijäni nukkumaan. Pussaan ja teen uuden yhteisen juttumme ”ponihieronnan.” (Hieron selkää My little Ponyn harjalla…) Toivon, että se on turvallinen paikka nukahtaa, nyt ja aina.
Tässähän vallan herkistyy. Hiihtolomalla.
-Esko-
// Lainaukset: Jenni Pääskysaari, Mikko Kuustonen: Isän tyttö, Tytön isä //