Jatketaanpas eilen aloitetulla ruokateemalla. Tuo lahtelainen jättiläinen viritti tänään vielä paljon keskustelua opehuoneen sohvallakin. Noh, tulipa sekin testattua ja tuskin tulee löytämään paikkaansa omassa ruokaympyrässäni. Ajoittain on hyvä vetää ihan överiksi, ruoka-asioissakin. Rakastan hyvää ruokaa ja olen aina ollut kova poika syömään. Muistan aina äitini vakiosanat ruokapöydässämme. “Mihin mahaan sinä oikein syöt?” No, tuohon nyt oli helppo vastata. “Olisiko vielä jälkiruokaa?” Ruoka on tuoksujen, paikkojen, musiikin ohella asia, jonka kautta usein herää muistoja mieleen. Muistuttavat hetkistä, paikoista ja ihmisistä niiden takana.
Isoäidilläni oli niin kauan kuin muistan semmoinen puinen kuppi, joka sisälsi ranskanpastilleja. Sieltä niitä kävi poimimassa pieni Esko. Pinkit menivät ensimmäisinä. Sieltä samasta kupista niitä kävi poimimassa myös pieni F. Pinkit menivät ensimmäisenä. Muistellessamme F:n isomummua, hän aina mainitsee ne ranskanpastillit. Ja aina, jos jossain on tarjolla ranskanpastilleja tulee mieleen se kuppi, niillä oransseilla ornamenttikuvioilla. Isoäitinikin muisteli usein ruokahaluani ja tästä asiayhteydestä ei omat vanhempani ikinä hirveästi tykänneet. Olin mummulla hoidossa ja hän ihmetteli, kun syön niin isoja annoksia kyltymättömällä ruokahalullani. Tähän olin kuulemma todennut, että pakko syödä täällä, kun isi ja äiti ei anna minulle ruokaa.
Aina ovat antaneet ja hyviä muistorikkaita annoksia valmistaneet. Isän ruoista en muista muita kuin ne jo usein mainitsemani keitetyt nakit. Itsekin niitä ajoittain valmistan omalle tyttärelleni. Olen vienyt nakkihommat kuitenkin tälle vuosituhannelle ja täällä ne tarjoillaan trendikkäästi mukista. Mistäköhän lie olen perinyt nämä ehkä hieman vajavaiset kokkausgeenini? Ei se omena kauas puusta putoa, eikä tarvitsekaan. Äitini sensijaan on todella hyvä kokki ja täytyisi kyllä opetella valmistamaan annoksia, joita vain minun äiti osaa tehdä. Ei kenenkään äiti voi tehdä niin hyvää…
…kantarellikastiketta. Hyvä ystäväni tätä kerran sai syödäkseen ja edelleenkin kyselee, josko lähdettäisiin Lahteen syömään.
…lohikeittoa. Ei ole kuohukermaa ja voita säästelty.
…kaalikäärylettä. Saa kerran vuodessa, koska oikeaa juuri oikein soveltuvaa kaalia ei kuulemma saa kuin tiettyyn vuodenaikaan. Täydellisiä.
…kuhafilettä. Uusin suosikkini. Ronskissa rasvassa paistettu herkkupala, jonka kruunaa keitetty parsakaali.
Big Macin resepti on tarkasti varjeltu. Äitini annosten reseptit eivät ehkä ole. Täytyy mennä siis äidin kokkauskouluun. Opetella nuo neljä klassikkoa ja valmistaa niitä vuosien, vuosien päästä omalle jälkikasvulle. Siirtää perintöä, makujen muodossa. Kuohukermalla ja oikealla voilla tietysti.
Onko teillä joitain ruokia, jotka herättävät muistoja ja kuljettavat tiettyihin hetkiin?
-Esko-
