suunnistus

Ratsumies Kyrö kipinävuoroon! Näin minulle huudettiin siellä suppaisissa Hälvälän maastoissa. Maastoissa, joissa taistelin itseni myös sotilaspoliisitaitokisan pronssikorokkeelle. Siellä minä olen nukkunut lumihangessa taivasalla ja ihaillut ylläni välkehtivää tähtitaivasta. Tulevana viikonloppuna niissä Hälvälän maastoissa välkehtii tuhannet ja tuhannet otsalamput. On Jukolan viesti- viikonloppu. Jukola järjestetään tänä vuonna siis vanhoissa armeijamaastoissani Hollolan hälvälässä, aivan Lahden välittömässä läheisyydessä.

Itsekin olen muutama vuosi takaperin käynyt siellä metsässä keskellä yötä samoilemassa. Se yö jätti kyllä tähän mieheen ikuisen jäljen erikoisuudellaan ja siitä urheilusuorituksesta tulen olemaan aina erityisen ylpeä. Tästä jutusta, jonka sen suorituksen jälkeen ilman unia kirjoitin olen myös erityisen ylpeä. Tämän tulen tänne jokaisena vuotena Jukolan läheisyydessä jakamaan. Ainakin niin kauan, kun uskaltaudun uudelleen mukaan. Tänä vuonna oli Hälvälään jo vähän yritystä, mutta meni pupu pöksyyn. Tällä vanhalla on siis vielä mentävä ja tsemppiä kaikille metsään suuntaaville:

FLOW-MIES JUKOLASSA

”Kenties tästä johtuu, että niin sanottu luova luokka loistaa suunnistuskilpailuissa lähinnä poissaolollaan. Vaikka kuinka vaivaan päätäni, en saa mieleeni ainuttakaan suunnistusta harrastavaa kirjailijaa tai minkään muunkaan alan taiteilijaa. Mainosmiehiä täällä ei taatusti ole, ei graafisia suunnittelijoita, ei web-designereita – paljon kauemmas Flow-festivaalin asiakaskunnasta ei Suomen suvessa taida päästä. – – Sen myös huomaa. Sen todellakin huomaa. Katson ympärilleni ja yritän nähdä Jukolan kylän sellaisen ihmisen silmin, joka näkee sen ensi kertaa.” Suora lainaus Juha Itkosen kirjoittamasta jutusta Imagessa 7.6.2015.

Minä näin Jukolan kylän ensimmäistä kertaa tänä viikonloppuna Paimiossa Louna-Jukolassa. Tänä vuonna siellä oli ainakin yksi asiakas Flow-festivaalin asiakaskunnasta, minä. Minä en toki harrasta suunnistusta, mutta tänä viikonloppuna olin yksi palanen sitä suurta yhteisöä, joka kerääntyy joka kesä jonnekin päin Suomea nauttimaan tästä erikoislaatuisesta tunnelmasta.

Tämä on ensikertalaisen Flow-festivaaliasiakkaan näkemys Jukolan viestistä.

Saavun Turkuun, jossa yövymme hotellissa aivan torin kupeessa. Tässä vaiheessa minulla ei ole vielä aavistustakaan siitä, kuinka Jukolassa tulisi majoittua. Teltassa metsän keskellä tuhansien muiden majoittujien kanssa. Kuulen myös sivukorvalla kertomuksia pariskunnista, jotka joka vuosi tapaavat Jukolassa kerran vuodessa samassa teltassa. Tiedä sitten puhutaanko näissä tapaamisissa rasteista vai rakkaudesta?

Saavumme kohti telttakylää ja kisakeskusta. Autokunnallamme loksahtaa suut auki ja ihmettelemme rinkat selässä vaeltavia ihmismassoja. Parkkeeraamme automme ja lähdemme etsimään tapahtuman sydäntä, kisakeskusta. Matkaa kisakeskukseen on noin kilometri, mutta poppoomme kääntyy tälläkin matkalla kolme kertaa harhaan. Olemme yhtäkkiä keskellä telttakylää. Telttoja aivan vieri vieressä. Hyväntuulista puheensorinaa ja vastaamme kävelee noin kolmevuotias tyttö kantaen makuupussia kädessään. Tuleva suunnistaja, se on varma. Suunnistus on laji, joka siirtyy vahvasti perheissä eteenpäin. Tai tämmöisen kuvan minä ainakin olen saanut. Lopulta löydämme kisakeskukseen.

Tuhansia ihmisiä, aivan kuin Flow-festivaaleilla. Täälläkin vallitsee omanlaisensa pukukoodi. Nastareita, rinkkoja, trikoita ja Fjällrävenin reppuja vilisee ympärillä. Ihmisten lämminhenkisyys ja ilo tästä suuresta tapahtumasta on käsinkosketeltavaa. Taustalla kuuluu selostajien katkeamaton ääni, jossa käydään läpi viestin tilanteita. Täälläkin on lukuisia erilaisia kojuja, aivan kuten rokkifestareilla. Tällä kertaa kojuista ei saakaan Jägermeister- snapseja, vaan nappaan matkaani välipalaksi kotimaista Qvinoa-puuroa, jonka huuhtelen alas pienyrittäjien mansikkamehulla. Tämä festivaali ei elä keskioluesta ja rokin räimeestä. Tämä festivaali elää talkooihmisten innosta ja lavalta kuuluvasta kuorolaulannasta. Täällä ollaan suomalaisuuden ytimessä.

Päivän vietämme pyörien ympäri kisakeskusta ja pikkuhiljaa alkaa hiipimään pelko puseroon. Kohta minä olen yksi noista metsään säntäävistä kisailijoista. Itselläni ei ole minkäänlaista kilpailullista tavoitetta. Olen käynyt kolme kertaa maastossa ja pisin matkani on ollut 4,6 kilometriä. Tavoitteeni on ylittää itseni. Kokea onnistuminen. Päästä pois metsästä ennen maanantaita. Kohta juoksen aamuyöllä kello kolme Jukolan pisimmän osuuden 15,7 kilometriä. Ilta alkaa hieman hämärtymään ja lähdemme hotellille nukkumaan ennen suoritusta.

Haen alakerran Hesburgerista iltapalaksi nugetteja sekä smoothieta. Istun yksin hotellihuoneen sängyllä ja luen kotoa tulleen viestin. ” F itki hysteerisesti iltasadun jälkeen: Mitä jos sudet syö isin?” Niin, mitä jos? Sammutan valot ja suljen silmäni. Katselen kännykän kelloa viiden minuutin välein. En saa nukuttua yhtään. Jännittää niin mahdottomasti. Kello onkin yhtäkkiä 1.40 ja on aika siirtyä takaisin Paimioon. Olen lähdössä juoksemaan lähes puolimaratonin mittaisen matkan kolmelta yöllä nukkumatta silmäystäkään. Nyt on jo todella epätoivoinen olo.

Kisapaikalla viimeiset ohjeistukset. Emit-kortti käteen ja otsalamppu päähän. En kylläkään osannut sitä itse laittaa. Kiitos Valtteri avusta. Seison puuaidan takana ja odotan Oonaa. Kakkososuutemme juoksija on tehnyt hurjan suorituksen ja kohta on minun vuoroni. Saan kartan käteeni ja lähden. Metsä vie mukanaan. Väsymys unohtuu ja kapuan jyrkänteitä, laskettelen pitkin avokallioita, uppoan polvia myöten suohon. Välillä vilkuilen kelloa 5.35. Yleensä tähän aikaan lauantaiöisin olen tottunut hieman erityyppiseen suunnistukseen. Jaloissa alkaa painaa. Kisakeskuksen kuulutukset kovenevat metri metriltä. Kohta olen maalissa. Leimaan viimeisen rastin Jukola-soihdun alapuolella, nosta rinnan pystyyn ja annan kaikkeni ennen viestinvaihtoa. Olen niin onnellinen, että tekisi mieleni itkeä. Tein sen. Voitin itseni.

Vielä juoksun jälkeen pääsen kokemaan yhden uuden asian elämässäni. Jukolan saunan. Hikisiä miehiä umpimärässä teltassa aivan vieri vieressä. Suihkut ovat rivissä ulkona. Pideesuihkut roikkuvat puolen metrin välein. Nopea suihkutus ja kohti saunaa. Nyt ollaan yhteisöllisyyden ytimessä. Siellä istutaan viidenkymmenen itsensä ylittäneen miehen kanssa lähes sylikkäin ja käydään läpi radan eri kiemuroita. Flow-mieskin on kuin kotonaan.

On aika jättää Jukolan kylä taakse ja ajaa kohti kotia. Olen onnellinen, että pääsin kokemaan tämän tapahtuman. Kiitos teille, jotka teitte tämän mahdolliseksi.

Flow-festivaaleille laitan kompassin etutaskuun.

Koodeja!

-Esko-