Elämäni ensimmäinen luokkakokous lähestyy. Elämäni ensimmäinen opettajana. Tähän sopii siis hyvin perjantain vanhaksi koulumaailman syövereihin sukeltava kirjoitus.
//// Taas on tämä aika vuodesta. Saavut opettajanhuoneeseen ja kahvipöydällä on kasassa henkilökunnan koulukuvat. Kauhunsekaisin tunnelmin kaikki kaivavat kasasta omiaan ja lopulta todetaan yhteen ääneen miten vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Siis parempaan suuntaan tietysti. Joissain ammateissa työsuhde-etuihin kuuluu autoedut, yksityinen terveydenhuolto, kuntosalikortit ja saattaapa menestyneet työntekijät lähteä firman kustantamalle lomareissullekin. Me saamme työsuhde-etuna tarrakuvat, mutta myös paljon muuta ja arvokasta.
Paljon puhutaan nykypäivänä opettajien työn kuormittavuudesta ja jatkuvasta kiireestä. Jo minun lyhyellä työuralla olen tämän ilmiön huomannut. Avustajien määrät on vedetty minimiin ja se kirjaamisen määrä, ah sitä vaan tulee lisää ja lisää. Itsekin sain alkupotkun ammatinvalintaani avustajan työn kautta. Saipa siitä lisäpisteitä OKL:n pääsykokeisiinkiin. Moni opettajan ammatin valinnut ystävänikin toimi ennen yliopistopolkua koulunkäyntiavustajana. En ymmärrä, minne ovat kaikki nuoret avustajat kadonneet. Tai ymmärrän, ei heille ole enää työpaikkoja.
Niin, ja se kirjaaminen. Jokainen asia tulee nykyisin kirjata ylös ja se lippusten ja lappusten määrä tässä työssä on loputon. Olisi niin tärkeää, että opettaja voisi keskittyä päätyönään opettamiseen ja aitoon oppilaidensa kohtaamiseen. Koen, että aito keskustelu lapsen kanssa antaa paljon enemmän kuin kirjaaminen. Kirjaaminen vaikkapa siitä, että Petteri heitti Kaisan lenkkarit vessanpönttöön tai Petra huijasi Jussin syömään kastematoja. Itse en varmasti ole paras opettamaan pedagogisesti täysin oikein, en jaksa laminoida jokaista nimikylttiä, en istu tunteja työpäiväni jälkeen työpaikallani, mutta oppilaita osaan mielestäni kohdata oikealla tavalla.
Kastemadoista takaisin kunnon kansalaisiin. Ammattini arvokkaimpiin asioihin kuuluu ehdottomasti se, jos saat lapsen ja nuoren innostumaan aidosti koulunkäynnistä ja ymmärtämään asian, että koulua ei käydä vanhempia tai opettajaa varten. Koulua käydään omaa itseä varten ja tässä nykyään aika raadollisessa maailmassa koulutuksen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Sydäntäni on ihan kauheasti lämmittänyt vanhojen oppilaideni kohtaamiset ja lähetetyt sähköpostit, joiden sanomana on ollut se, että olen saanut omalla erikoisella opetustyylilläni heidät panostamaan koulunkäyntiin. Saanut heidät valitsemaan siellä murrosiän taitekohdassa sen oikean polun. Kannatti siis välillä saapua luokkaan kärrynpyörällä, kannatti seisoa käsillään luokan edessä. Heittäytyä, pistää oma persoona peliin. Peliin, josta haluaa päästää maailman kiemuroihin itseään kunnioittavia, hurtilla huumorilla varustettuja lapsia ja nuoria.
Tarrakuva-arkki tuossa pöydällä ja sen vieressä luokkakuva. Luokkakuva, jossa 24 oppilasta. Mitäköhän heistäkin tulee ”isona”? Toivottavasti kaikki löytävät sen oman ja oikean polkunsa, jolle minä pyrin antamaan mahdollisimman hyvät lähtökohdat. Toivottavasti he voivat vuosien päästä katsoa kuvaa ja todeta. ” Tuo meitä puolet pidempi rillipää oli kyllä outo äijä. Opettaja, joka oli meidän puolella, oli kaikille tasapuolinen ja antoi reppuihimme hyvät eväät tulevaisuuteen.”
Kuka haluaisi vaihtaa tarrakuvan?
-Esko- ////