Month: February 2020

Posted on

Tämä se on aina jännittävä tilanne

Vuosi 2013. Lunta sataa aivan älyttömästi. Liikenne matelee ymmärrettävistä syistä Lahti-Helsinki moottoritiellä. Hikikarpalot alkavat nousta otsalle. Kerkeänkö ajoissa? Olen matkalla virkahaastatteluun. Jätän auton koulun läheisen Alepan parkkipaikalle ja lampsin lumihangessa kohti pääkallopaikkaa. Pyyhkäisen silmälasit kuivaksi paitani helmaan ja astun sisälle haastatteluraadin eteen. Haastattelusta en muista juuri mitään. Rento siellä oli tunnelma ja työpaikan sain, joten siinäpä ehkä ne tärkeimmät.

Olin sopinut samalle päivälle myös toisen haastattelun, jonka muistan oikein hyvin. Ja en kovinkaan hyvällä. Puolessa välissä keskustelua sitä alkoi jo päässään miettimään, että tämä ei ehkäpä tule olemaan se minun tuleva työpaikkani. Yhtään hymyä en muista nähneeni. Ensimmäinen oli omalla naamallani, kun pääsin pois kyseisestä tilanteesta. Työhaastattelu on hetki, jonka fiilis kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Verrattavissa ensivaikutelmaan. Syntyy sekunneissa, mutta on hyvin vaikeasti muutettavissa.

Eipä sitä tuolloin lumisateen keskellä voinut aavistella, että jonain päivänä sitä itse pääsee tekemään työhaastattelua. Nyt voi senkin rastia yli siitä Levottomat ykkösestä tutusta en ole koskaan-pelistä. Itse asiassa olen jotenkin aina salaisesti haaveillut, että olisipa kiva päästä joskus mukaan kyseiseen prosessiin.

Meidän työtiimissämme tapahtui hieman muutoksia ja minä pääsin mukaan haastattelemaan mahdollista uusinta tärkeää lenkkiämme. Olipa muuten kivaa ja opettavaista hommaa. Toivottavasti pääsen useamminkin. Mielestäni suoriuduin kiitettävästi ja onnistuimme rehtorimme kanssa luomaan haastattelutilanteeseen rennon ja “helpon” ilmapiirin.

Nyt on taas yksi virstanpylväs opeuralla saavutettu. On tehty työhaastattelu, on saatu aforismi opekalenteriin. Ehkä vielä joskus ne linnanjuhlat vuoden luokanopettajana, ehkä. Työhaastattelu on muuten yksi niistä tilanteista, jonka varmasti lähes jokainen ihminen elämässään tulee kohtaamaan. Itselleni hyvänä jännityksenpoistajana toimi se järjetön lumimyrsky, joka sai ajatukset siirtymään ihan muualle. Lumimyrsky 2013 nevö foget ja kiitos!

Minkälaisia muistoja työhaastatteluista teillä? Hyviä, huonoja, hyvin huonoja, superhyviä?

-Esko-

Posted on

Sinkkuelämä on ihan mukavaa ajoittain jopa liiankin

Vuosi sitten näihin aikoihin järjestelimme ystäväni Pasin kanssa kiivaasti maaliskussa koittaneita yhteisiä nelikymppisiämme. Ne olivat kyllä hienot juhlat ja samalla siinä tulikin uusi tasaluku tuohon ikämittariin. Kohtahan tässä on vuosi siis nelikymppisenä taivallettu. Onko mikään kovinkaan radikaalisti muuttunut? Ei, ei yhtään. Onko neljänkympin kriisi iskenyt päälle? Ei juurikaan. Nuo numerot neljä ja nolla aina välillä vähän kuumottavat. Kolmosella alkanut ikä ei ollut yhtään paha.

Mitäköhän sitä kuvitteli silloin lukioikäisenä minkälaisia ovat nelikymppiset? Vaimo, lapsia, farmariauto, omakotitalo, koira, grilli ja palju pihassa. Jotain varmaankin tuon suuntaista sitä on ollut ajatuksissa. Noista luettelemistani asioista voikin aika monta rastittaa. Tosin avoetuliitteellä ja jos rivitalo lasketaan mukaan. Eli tässä on tehty erinäisten seikkailujen kautta niinsanottu paluu alkulähteille. Nelikymppisenä minulta löytyy ihana lapsi, SUV-malleihin lukeutuva auto, minikaksio ja Facebookiin kirjoittaisin relationship statukseksi, single.

Elämässäni on palaset loksahdelleet kivasti paikoilleen. Olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin juuri tuolloin parikymppisenä. On siis ihana lapsi menossa mukana, miellyttävä omistusasunto, vakituinen virka ja olenpa vielä onnistunut luomaan tämän kirjoitteluhomman tuomaan hieman vaihtelua arkityöhöni. Sinkkuuskin on alkanut tuntumaan jo oikein mukavalta tavalta elää tätä elämää.

Se on muuten erikoinen juttu se. Sinkkuelämän alkuvaiheissa koin statukseni jotenkin epäonnistuneeksi. Ei osannut olla yksin ja epätoivoisesti yritti etsiä ihmisiä rinnalleen. Ihan kuin se toinen ihminen olisi salaman lailla heittänyt minut takaisin onnistujien palkintopallille ja vieläpä sinne korkeimmalle korokkeelle. Jos ei osaa elää itsensä kanssa, niin kuinka voi elää jonkun toisen kanssa. Ei varmaankaan kovin onnistuneesti. Tai itse en siihen ainakaan kyennyt.

Tällä hetkellä asiat ovat kääntyneet vähän päälaelleen. Nautin todella paljon yksinolosta. Siitä, että saa tehdä juuri mitä huvittaa. Kyllä tämä sinkkuus tällä hetkellä on enemmän ihan omaa harkittua valintaa kuin jotain epäonnistumista. Tulee jos on tullakseen mentaliteetti olkoon näin nelikymppisen mottona. Elämän peruspilarit on vahvasti valettuna, joten voi vaan antaa mennä ja nautiskella elämästä.

Vielä, kun yhden asian saisin täysin käsiteltyä pääni sisällä. En vain vuosienkaan jälkeen osaa oikein sisäistää päähäni asiaa, että lapseni ja minun välimatka on noin 170 kilometriä. Aina, kun tämä asia nousee jollain tavalla esille, tulee semmoinen hetkittäinen ahdistunut olo. Päätinkin tuossa eräänä iltana moottoritiellä huristellessani, että jos en itse kykene tätä asiaa pikkuhiljaa päähäni junttamaan, tehköön sen sitten joku ammattilainen. En pidä siitä, että tuolla mielen takalokeroissa on asia, joka saa tuntemaan ajoittaista ahdistusta. Tämä vielä täysin kuntoon, niin johan on fressi nelikymppinen ukko.

Hauskaa iltaa!!

-Esko-

// Kuva: Pasi Salervo //