Maisterin kello pirisee lauantaiaamuna Lahdessa vanhemmillaan, omassa nuoruuden huoneessaan tasan kuudelta. Pusut pienelle tytölle, joka jää jatkamaan uniaan. Maisteri suuntaa suihkun ja aamiaisen kautta moottoritielle. Matka alkaa kohti Helsinkiä ja Vantaan opettajille järjestettävää koulutuspäivää. Unihiekkaa on vielä hieman silmissä, kun hän etsii paikkaansa jättimäisestä salista. Tilaisuuden saapuu avaamaan uusi opetusministerimme Li Andersson. Unihiekat alkavat pikkuhiljaa karisemaan silmistä.
Ensimmäisen yhteisen luennon pitää opetusneuvos ja kasvatuspsykologian dosentti Niina Junttila. Jättimäiselle kankaalle heijastuu aihe: ”Olla olemassa, eikä kukaan tiedä”- Miksi yksinäisyys estää oppimista? Hän puhuu rauhallisella äänellään ja koko sali kuuntelee täysin hiljaa. Aihe syvenee virke virkkeeltä ja nyt on maisterikin jo täysin hereillä. Hän kuuntelee ja ajoittain pyörittelee epäuskoisena päätään. Koskettavia ja samalla todella surullisia lainauksia nuorten ja lasten kirjoituksista heijastuu sinne samaiselle jättimäiselle Finlandia-talon pääsalin valkokankaalle.
Todella suuri osa lapsista ja nuorista voi maassamme todella hyvin. Valitettavasti on sitten myös se osa, jotka voivat todella huonosti. Kokevat olevansa täysin näkymättömiä. Ihmisiä, joita ei kukaan koskaan huomaa. Maisteri ottaa puhelimensa taskusta ja tallentaa muutamia suoria lainauksia tästä Niina Junttilan esityksestä ja nuorten kirjoituksista.
”Jos sais valita, niin mielummin ottaisin, et joku vaikka hakkais mua, mut silti mulla olis joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua. Mä luulen, ettei mun luokkalaiset ees muista mun nimeä. Tai no. Tiedän. Kun just kävi niin..”. – 12-vuotias poika-
” Olen monta kertaa miettinyt, että olisiko tänään se yö, että hyppään sillalta, kun ketään ei pätkääkään kiinnosta minun elämäni, pelkkää tuskaa päivästä päivään. Mutta viha kytee, ja osa minusta haluaa kostaa ihmiskunnalle jotenkin viimeisenä tekonani.. toistaiseksi olen vielä onnistunut tukahduttamaan tämän tunteen. Haluaisin vain apua, kuulua johonkin, tuntea, että elämälläni on jokin tarkoitus. En haluaisi satuttaa ketään, en edes itseäni, mutta vuosi vuodelta kasvava kipu ja viha ajavat ajatuksia vääjäämättömästi siihen suuntaan. Auttakaa edes joku, välittäkää. Jos maailma vihaa minua, niin minä vihaan takaisin. ”
Päästyään kotiin maisteri ottaa tyttönsä syliin. Halaa ja rutistaa häntä niin kovaa, kun pystyy. Kaivaa vanhempiensa keittiön kaapista karamellipussin. Laittaa Huuman taustalle televisiosta ja menee tyttärensä kanssa saman peiton alle. Silittelee poskea ja työntää suuhunsa niin monta karkkia, kun mahtuu. Maanantaiaamuna töissä maisteri kohtaa jokaisen oppilaansa yläfemmalla hymyllä höystettynä. Hymyjä tulee takaisin. On hyvä aloittaa uusi kouluviikko.
Tämä teksti piti julkaista tiistaina. En julkaissut.
-Esko-
// Kuva: Jere Lehtonen Lainaukset: Niina Junttilan esitys Finlandia-talossa 28.9.2019 //
