Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
, , , ,

Niin surullista ja totta, totista totta

3.10.2019

Maisterin kello pirisee lauantaiaamuna Lahdessa vanhemmillaan, omassa nuoruuden huoneessaan tasan kuudelta. Pusut pienelle tytölle, joka jää jatkamaan uniaan. Maisteri suuntaa suihkun ja aamiaisen kautta moottoritielle. Matka alkaa kohti Helsinkiä ja Vantaan opettajille järjestettävää koulutuspäivää. Unihiekkaa on vielä hieman silmissä, kun hän etsii paikkaansa jättimäisestä salista. Tilaisuuden saapuu avaamaan uusi opetusministerimme Li Andersson. Unihiekat alkavat pikkuhiljaa karisemaan silmistä.

Ensimmäisen yhteisen luennon pitää opetusneuvos ja kasvatuspsykologian dosentti Niina Junttila. Jättimäiselle kankaalle heijastuu aihe: ”Olla olemassa, eikä kukaan tiedä”- Miksi yksinäisyys estää oppimista? Hän puhuu rauhallisella äänellään ja koko sali kuuntelee täysin hiljaa. Aihe syvenee virke virkkeeltä ja nyt on maisterikin jo täysin hereillä. Hän kuuntelee ja ajoittain pyörittelee epäuskoisena päätään. Koskettavia ja samalla todella surullisia lainauksia nuorten ja lasten kirjoituksista heijastuu sinne samaiselle jättimäiselle Finlandia-talon pääsalin valkokankaalle.

Todella suuri osa lapsista ja nuorista voi maassamme todella hyvin. Valitettavasti on sitten myös se osa, jotka voivat todella huonosti. Kokevat olevansa täysin näkymättömiä. Ihmisiä, joita ei kukaan koskaan huomaa. Maisteri ottaa puhelimensa taskusta ja tallentaa muutamia suoria lainauksia tästä Niina Junttilan esityksestä ja nuorten kirjoituksista.

”Jos sais valita, niin mielummin ottaisin, et joku vaikka hakkais mua, mut silti mulla olis joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua. Mä luulen, ettei mun luokkalaiset ees muista mun nimeä. Tai no. Tiedän. Kun just kävi niin..”. – 12-vuotias poika-

” Olen monta kertaa miettinyt, että olisiko tänään se yö, että hyppään sillalta, kun ketään ei pätkääkään kiinnosta minun elämäni, pelkkää tuskaa päivästä päivään. Mutta viha kytee, ja osa minusta haluaa kostaa ihmiskunnalle jotenkin viimeisenä tekonani.. toistaiseksi olen vielä onnistunut tukahduttamaan tämän tunteen. Haluaisin vain apua, kuulua johonkin, tuntea, että elämälläni on jokin tarkoitus. En haluaisi satuttaa ketään, en edes itseäni, mutta vuosi vuodelta kasvava kipu ja viha ajavat ajatuksia vääjäämättömästi siihen suuntaan. Auttakaa edes joku, välittäkää. Jos maailma vihaa minua, niin minä vihaan takaisin. ”

Päästyään kotiin maisteri ottaa tyttönsä syliin. Halaa ja rutistaa häntä niin kovaa, kun pystyy. Kaivaa vanhempiensa keittiön kaapista karamellipussin. Laittaa Huuman taustalle televisiosta ja menee tyttärensä kanssa saman peiton alle. Silittelee poskea ja työntää suuhunsa niin monta karkkia, kun mahtuu. Maanantaiaamuna töissä maisteri kohtaa jokaisen oppilaansa yläfemmalla hymyllä höystettynä. Hymyjä tulee takaisin. On hyvä aloittaa uusi kouluviikko.

Tämä teksti piti julkaista tiistaina. En julkaissut.

-Esko-

// Kuva: Jere Lehtonen Lainaukset: Niina Junttilan esitys Finlandia-talossa 28.9.2019 //

Comments (8)

You Might Also Like

8 Comments

  • Reply lotte 3.10.2019 at 22:41

    Täällä omassa kuplassa kun elää, niin ei sitä edes käsitä mitä tämä maailma pitää hyvinvointivaltiossakin sisällään. Niin surullista. 😢 Te opettajat olette paljon vartioita – te näette ja voitte kohdata nämä “näkymättömät”. Voimia tärkeään tehtävään. ❤

    • Reply Esko 6.10.2019 at 20:11

      Heippa Lotte!
      Kaikkemme yritetään, joskaan ihan kaikkeen emme mekään kykene. Oikein kivaa viikkoa!!! 🙂

  • Reply kata 3.10.2019 at 22:55

    Niin surullista.
    Vielä surullisempaa on, että nämä huonosti voivat lapset eivät saa tarvitsemaansa apua ja tukea, koska resurssit…
    Tämä on fakta, johon varmasti jokainen meistä opettajista säännöllisesti törmää.
    Voimaton olo, teet kaikkesi ja silti et tee tarpeeksi. Palavereja palaverien perään ja lopputulos on se, ettei mikään muutu, huonosti voiva lapsi ei saa apua. Ei vaikka se opettaja seisoisi päällään 24/7.

    • Reply Esko 6.10.2019 at 20:12

      Näin se Kata varmasti joskus menee. Se on harmi se. Kaikkea hyvää viikkoosi!!

  • Reply Heli 4.10.2019 at 13:13

    Samaa mieltä Katan kanssa. Itse en ole opettaja, mutta palavereissa istun ja usein se akuutti apu puuttuu tai yhteen hiileen ei vaan puhalleta..keskustellaan kyllä asioista ja sovitaan uusi palaveri, mutta kuka todella sitä lasta voi auttaa..siinä on aina yhtä voimaton olo ja voi että se ottaa päähän kun näitä asioita ei aina oteta riittävän aikaisin tosissaan, vaikka esim. opettaja sen huolen esille tuo varhaisessa vaiheessa. Onneksi joskus käy toisinkin päin ja päästään oikeille raiteille.

    • Reply Esko 6.10.2019 at 20:13

      Onneksi, siis viitaten tuohon viimeiseen virkkeeseen.

  • Reply Iida 5.10.2019 at 22:49

    Itken..itken vielä ja luen kirjoituksesi uudelleen. Pidättelen itseäni etten mene herättämään lapsiani, vain pitääkseni heitä sylissä normaaliakin enemmän. Kuinka kenelläkään lapsella (tai aikuisella) voi olla niin yksinäistä että sattuu? Miksi kukaan joutuu olemaan yksin, tahtomattaan? Minä tahdon olla useinkin yksin, koska lapsiperhe ja oma aika.. Mutta nuo, nuo surulliset pienet ihmiset ottaisin vaikka heti tänne ja pyytäisin paljon uusia lapsia kavereiksi.
    Tämä tekstisi tiputti kyllä ne vaaleanpunaiset pois nenältä, ja hyvä niin sillä on elämä kuplani ulkopuolella aika raakaa – pitää olla keinoa auttaakseni, ja sen aion jotenkin tehdä!
    Kiitos Esko herätyksestä, ja edelleen toistan te opettajat olette kultaa sillä ”resurssien puutteen vuoksi” muut tahot eivät auta!
    Iso hali ja iso yläfemma teille kaikille opeille!

    • Reply Esko 6.10.2019 at 20:16

      Kiitos koskettavasta palautteesta Iida!! Uskon, että opet aina parhaansa yrittävät, kuten varmasti kaikki muutkin näiden asioiden kanssa työskentelevät. Resurssien puitteissa…Iso yläfemma sinne ja oikein hyvää viikkoa!!

    Leave a Reply