Vaikka sitä on kirjoitellut, että Tuija Erosen sanoin: ” Olen mennyt eteenpäin…” On tämä hetki edelleen ihan yhtä vaikea ja haikea ja aina joutuu nielaisemaan ne nielaisut. Aina minä laitan musiikit soimaan, tuijottelen hetken asuntoani miniperhe-kunnossa. Siivoan lelut kaappiin ja yritän kääntää ja käännän pikkuhiljaa pääni taas siihen arkiEskon rooliin. Ei tähän totu, ei. Juttelin asiasta erään ammattihenkilön kanssa ja hänen vinkkinsä oli keksiä heti lähipäiville virikkeellistä toimintaa. Huomenna siis täytyy juosta töihin ja takaisin. Illalla mennä syömään hampurilainen, tai kaksi. Tuplapihvillä.
Virikkeellistä toimintaa oli viikonloppu täynnä. Leffaa, isovanhempia, uimista ja oleilua. Kuluneella viikolla olen katsonut kaksi elokuvaa, joissa on ollut esillä rakas entinen kotikaupunkini Lahti. Toisessa räpättiin ja toisessa Suurmäen hyppyrinkeulalla seisoi matalaääninen noin neljä metriä korkea marsu. Hieman erityyppiset elokuvat. Toinen oli oodi Suomen valovoimaisimmalle rap-tähdelle, toinen oodi mielikuvituksen riemuvoitolle.
Niin, siitä mielikuvituksesta. Harvassa elokuvassa sulassa sovussa seikkailee:
- Suomenruotsalaiset, puhuvat silakat
- Sliipattu luokan kovis, Margariinitehtailijan poika Rasva-Antero
- Lentävä marsu
- Orgaanisella leväperäisellä ruokavaliolla elävä pikku-Stigi
- Sukeltava Roope Salminen
- Hyvällä ruokahalulla varustettu hieman höppänä äidin uusi miesystävä, joka on varustautunut samanlaisella autopaidalla kanssani.
- Koulun rehtori, joka stetsonissaan haikailee takaisin joko rivitansseihin tai villiin länteen
- Vanupuikko -> vaaleahiuksinen isän uusi naisystävä
Eläköön kotimainen elokuva! Eläköön talvi ja pakkanen!
-Esko-
