Vuosi 2017 oli oikean elämäni pakohuonepeli. Viimeinen osa.

Jään mielelläni tuonne neljänteen huoneeseen. Suurella mielenkiinnolla odotan minkälaisia arvoituksia tämä Escape Room vielä tuo tullessaan? Näihin sanoihin päättyi vuoteni 2016 yhteenveto. Hyvä keino kiteyttää vuoden 2017 tapahtumat on hypätä jälleen oman elämän pakohuonepelin kiemuroihin. Pakohuonepeleissä ratkotaan erinäisissä huoneissa tehtäviä, vaikeampia ja hieman helpompia. Sisään ei voi jäädä. Aina niistä pääsee pois. Myös epäonnistumiset kääntyvät ajan kanssa helpotukseksi. Aina niitä voi halutessaan yrittää uudestaan. Yksin ei tarvitse huoneista selvitä. Apua voi aina kysyä.

Neljäs huone oli vielä vuosi sitten tyhjä. Tehtävänä oli rakentaa uudesta asunnosta koti. Niistä kahdesta pienestä huoneesta oikea koti. Koti, jossa pelaajilla on hyvä olla. Isolla ja pienellä. Seinässä olevaan salakaappiin muuttivat kaikki söpösilmät, ponit ja seinälle sinitarralla isä ihmisprintterin piirtämä kuva Shopkins-tytöistä. Asunto alkoi rakentua. Arki alkoi rakentua. Vaalea parketti sai päälleen mieluisat matot. Seinälle taulut ja televisio. Tililtä hävisi aina automaattisesti pankkineuvojan kanssa sovittu summa. Lainanlyhennys omasta kodista. Helppo ja tasainen huone. Helposti pääsi ulos kävelemään metrin päässä sijaitsevalle autopaikalle. Avata ovi ja hypätä autoon.

Autoon ja kohti viidettä arvoitusta. Autoilu saikin tässä arvoituksessa ihan uuden merkityksen. Voiko tietyn moottoritien pätkän oppia ulkoa? Riihimäellä on Suomen korkein lipputanko ja Akaassa on monta vokaalia samassa sanassa. Tämä viides  arvoitus ja sen realisoituminen pelaajan päässä oli kyllä oman elämäni Escape Roomin kirkkaasti vaikein paikka. Yhdellä pöydällä oli avoinna kirja, otsikolla maamme lastenhuoltolaki. Toisella pöydällä oli läppäri, jonka näytölle oli avattu uusin iltapäivälehti, otsikolla: Iholla-sarjan Esko romahti ja joutui sairaslomalle. Oman elämän vaikeudet maustettuna iltapäivälehtien otsikoilla saivat olon tässä huoneessa todella tukalaksi. Tuli matka Mikkeliin. Tuli matka Mikkeliin hyvän ystävän kanssa. Ystävyys, vahakabinetti ja Teemu Selänne auttoivat ulos tästä huoneesta.

Huone kuusi ja arki jälleen uusi. Riimipareja harjoiteltiin työpaikalla. Muuttunutta arkea harjoiteltiin kotona. Urheilupiireistä tutun kaavan, posin kautta. Ajoittain se oli hieman haastavaa, mutta kerran täällä vain eletään. Aikuisille nämä ovat vaiheita, niille pienille ihmisille heidän ainutkertainen lapsuutensa, jolle kaikki rakentuu. Pelaajan tulee tarjota pienemmälle pelaajalle niin paljon tukea ja turvaa kuin mahdollista. Tuli kevät, kesä ja aurinko. Tuli ymmärrys, että elämä on hyvä. Elämä on aina hyvä. “Rakenna uuden asuntosi pihaan terassi”, kuului pelinjohtajan käsky. Kuinka opin ikinä nauttimaan Ikean kalusteiden kokoamisesta? Onnistuin ja kohti viimeistä huonetta.

Tällä hetkellä ollaan seitsemännessä huoneessa. Tänne se peli päättyy ja hyvä niin. Pöydällä on älypuhelin, johon on asennettu kaksi sovellusta. Toisessa lepattaa valkoinen liekki punaisella pohjalla. Toisessa on valkoinen keskeltä katkaistu salama sinisellä pohjalla. Pöydällä on myös läppäri, johon on avattu tietokone, ohjattu suoraan sivustolle: Hae mukaan Napakympin kakkoskaudelle! Lattialla on Pomarfinin kengät ja perunajauhoa. Vieressä Neljänsuoran levy ja vapaalippu Vesivehmaan Jenkkapirtille. Mielenkiintoinen huone. Täältä ei kuulemma ole mikään kiire pois.

Mukavaa loppuviikkoa ja kiitos Sikulle älyttömän hienoista kuvista!!

-Esko-

// Kuvat: Antti Sihlman //

Eroisän joulu

Joulu ei ole päivämäärä. Se on mielentila.” -Mary Ellen Chase- Tämän lainauksen huomasin tänään opekalenterin alareunasta. Lausahdus sopii tähän tulevaan jouluviikonloppuun todella osuvasti. Jo vuosia on lapseni traditioihin kuulunut kaksi peräkkäisinä päivinä vietettävää jouluaattoa, jotta pikkumimmillä on mahdollisuus päästä nauttimaan useiden läheistensä joulutouhuilusta. Se on upeaa, koska pikkutonttu tuo iloa ja jouluista tunnelmaa myös hieman suurempiin sydämiin. Vaikka kokoonpanot ovat tässä vuosien varrella hieman muuttuneet voi olla todella kiitollinen, että tämmöinen traditio on aikoinaan kehitelty ja joulunvietto rullailee samaisella kaavalla.

Eilen myös Kymppiuutisissa puhuttiin aiheesta kuinka jouluaatto saattaa olla se vuoden synkin ja vaikein päivä eroperheissä. Kyllähän se on totta, että juuri jouluaattoon sisältyy niin paljon niitä tuttuja ja yhteisiä tradioita, joihin on vuosien varrella tottunut. Ne vanhat muistot ja haavat saattavat hetkittäisesti repeytyä auki, vaikka arkisissa askareissa ne tuntuvat jo täysin parantuneilta. En ole koskaan ollut mikään suuri jouluihminen, mutta kyllähän oman lapsen jouluinnostus on muuttanut käsitystäni. Usein kuulee sanottavan, että lapset tekevät joulun ja näinhän se ainakin kohdallani on. Se meidän oma, päivää aikaisemmin vietettävä aatto on myös minun jouluaattoni. Lainaan toisen kerran: ”Joulu ei ole päivämäärä. Se on mielentila.

Viime vuonna kirjoittelin suutari-Eskon yksinäisestä joulusta. Se oli Eskon ensimmäinen yksinäinen jouluaatto pitkään aikaan. Tämä aatto on varmasti jo huomattavasti helpompi ja myös tämän jouluaaton vietän vuosi sitten aloitetulla kaavalla. Viimeisen vuosiluvun vaihdoin: ”Esko viettää jouluaaton isänsä ja äitinsä kanssa. Varmasti lepää ja syö. Juoksee pitkän lenkin. Saunoo ja illalla lähtee autoajelulle. Vetää karvahattunsa syvälle päähän ja vie haudalle kynttilän. Sytyttää omaan lapsuudenhuoneeseensa kynttilän. Katselee televisiota ja pohdiskelee kulunutta vuotta. Viettelee jouluaattoa vanhemmillaan. Yksin, mutta onnellisena ja toiveikkaana tulevasta vuodesta 2018.”

Toivottavasti voisi jonain jouluna kirjoittaa ihan uuden viimeisen kappaleen. Ihan liian helppoa vaan kopioida vanhaa ja vaihtaa vuosiluku.

Alle viikko jouluaattoon!!

-Esko-

// Kuvat: Markus Suntila //