“Sulla oli se 6 vuotta aikaa käydä keskusteluja ulkohousujen tärkeydestä jne. Arkisista asioista ja etpä tainnut aikaa ja vaivaa uhrata omalle lapsellesi. Oma etu ja esim. Omat päiväunet tais kiinnostaa enemmän, kuin oma lapsi. Että ihan turha on täällä blogissa vielä itkeä näitä asioita miljoonanteen kertaan. ????…” Ja sitten alkoikin ärsyttämään. Niin, se alkoi ärsyttämään, että antoi tuommoisen viestin vaikuttaa jollain tavalla itseeni. Ihan, kun kommentin lähettäjä tietäisi kuinka olen elämääni elänyt? Milloin päiväuneni nukkunut ja miten olen omaa etuani ajanut? Ymmärrän aivan täysin rakentavan palautteen. Ymmärrän aivan täysin asiallisen kritiikin. Tämmöisiä mukamasnerokkaita loukkaamisyrityksiä en vain jaksa ymmärtää.
Tuommoisia palautteita lukiessa sitä miettii, että mitä ihminen miettii? Miettii siinä vaiheessa, kun hän asettuu näppäimistön eteen ja alkaa naputtamaan viestiä. Mitä tuommoisilla viesteillä pyritään saamaan aikaan? Tuleeko tuommoisesta jollekin oikeasti hyvä mieli? En tiedä, enkä haluakaan tietää. Kasvoton kirjoittelu on osa tätä maailmaa ja se ei varmasti tule koskaan loppumaan. Arkityössäni tasaisin väliajoin törmään sanaan, nettikiusaaminen. On todella hyvä, että myös näistä nettimaailman varjopuolista keskustellaan jo alakoulussa. Ei minun ala-asteella näin toimittu, koska verkkokiusaaminen liittyi enemmän koulunpihamme kiipeilytelineisiin.
Ehkäpä lapset ja nuoret ovat tulevaisuudessa viisaampia. Heitä netti ja sosiaalinen media on seurannut mukana koko heidän elämäntaipaleensa. Toisin se oli meillä. Hölmöilyt liittyivät enemmän “pesuihin” tai takiaisten piilottamiseen villapipoihin. Kehitys kehittyy ja hyvä niin. Palautteita ja kommentteja tulee ja hyvä niin. Varmasti täällä blogissa vielä joskus joistain asioista itketään. Tuskin ihan miljoonaa kertaa, mutta useita kyllä. Elämä on elämää. Verkossa ja sen ulkopuolella.
-Esko-
// Kuvat: Jere Lehtonen //
