Kaksikymmentä vuotta sitten aloitin työskentelyn koulumaailmassa. Siis kaksikymmentä vuotta sitten. Kuulostaa ainakin omaan korvaani todella oudolta. Minähän olen vasta vähän reilu parikymppinen, eikun. Vuonna 1999 astelin ensimmäistä kertaa koulunkäyntiavustajaksi lahtelaiseen lievästi kehitysvammaisten kouluun. Siitäpä se sitten lähti. Väliin on mahtunut vähän Joensuu-seikkailua ja tietysti yliopisto-opinnot. Töitä olen tehnyt lähinnä vain kouluissa sijaisena, ohjaajana kehitysvammaisten aikuisten kesäleireillä ja myöhemmin ihan virassa olevana luokanopettajana.
Useissa yhteyksissä on tullut vastaan kysymys, että mitä tekisin työkseni jos en olisi opettaja? Tätä en ole koskaan oikein tosissani edes pohtinut. Jotenkin olen niin adaptoinut pääni tähän ajatukseen, että eläkeikään asti seison siellä luokkani edessä ja laulan mahdollisesti Suvivirttä aina keväisin. Ja mitä muuta työtä voisin edes tehdä, kuin opettaa? Pidän työstäni, mutta ajoittain on varmasti todella piristävää miettiä jotain muuta. Pitäisi olla rohkea. Ottaa vuosi virkavapaata ja työskennellä joissain ihan muissa ympyröissä. Tämä kasvatustieteen maisterin tutkinto ei vaan avaa ovia kovinkaan monille uusille urille.
Koulumaailma on muuttunut melkoisesti tässä työurani aikana ja joskus sitä heräilee mieleen erinäisiä ajatuksia. Syökö tämä uusi opetussuunnitelma kaikki vahvuuteni opettajana? Viekö tämä mukanaan kaiken sen, jonka takia aikoinaan tälle alalle hakeuduin? Kun meille esiteltiin kovaäänistä ja mikrofonia, johon puhumalla saat äänesi kuuluviin suurissa tiloissa, suurille ryhmille lapsia. Tervetuloa Mariellalle, tänään risteil…eikun opettajananne on Esko. Hyvät huomenet haluan toivottaa ilman mikrofonia, ihan kasvotusten ja mahdolliset yläfemmat oppilailleni heittää.
Lukiessani opettajista, heidän väsymisestään ja muusta negatiivisesta, joita media tasaisin väliajoin otsikoihin nostelee. Mieleeni nousee ajoittain kysymys, että hoidanko minä työni ihan päin h######ä, kun en koe samalla tavalla ja yleensä lähden kotiin silloin, kun työpäiväni päättyy. En osaa stressata työasioista. En osaa tuoda työasioita kotiini. En rakenna jokaista oppituntia digitalisaatiotekniikan keinoin, vaan käytän edelleen opekirjoja. Olenko tippumassa tästä uudesta kelkasta? En tiedä, mutta en halua unohtaa niitä vuosien aikana rakennettuja tapojani, joilla jaksan tätä työtä tehdä hyvällä fiiliksellä ja heittää tarinaa siellä luokan edessä.
Nyt tämä teksti lähti vähän karkailemaan, joten palataanpas alkuperäiseen ideaan. Niin, että tekisiköhän minulle kaavoihin kangistuneelle ukkelille hyvää käydä tekemässä pieni välihyppy tuntemattomaan? Käydä jossain muualla toteamassa, että kyllä se minun paikkani kuitenkin on siellä oppilaiden edessä. Nuorempana haaveilin, kuinka mukava olisi työskennellä vaatekaupassa. Nytkö olisi aika toteuttaa tämä haave? Viimeksi en päässyt, kun ei ollut työkokemusta. En varmasti pääse nytkään, vaikka on työkokemusta. Hienoisen erilaiselta alalta.
Ehkä kuitenkin uskon rakasta edesmennyttä isoäitiäni, joka minulle aikoinaan totesi: ”Sinä se Esko olet ihan oikealla alalla, kun osaat niin hyvin olla lasten kanssa.” Niin, mummu osaan, osaan, mutta voisihan sitä joskus olla ihan piristävää tehdä jotain ihan muuta. Tai onhan se ihan tervettä edes miettiä sellaista vaihtoehtoa. Nimenomaan miettiä, koska lähes sataprosenttisen varmasti kurvaan taas ensi syksynä siihen tuttuun parkkiruutuun luokanopettajan paperinen päiväkirjakalenteri kädessäni. Hymy huulillani.
-Esko-
