En varmasti puhu tuolle, en varmasti puhu

Ai, että. Olihan mukava minireissu ja startti syyslomaan. Olin jo aiemmin varannut meille lomastartiksi yön Flamingossa. Hieman tuossa tämän jalkahaaverin sattuessa mietti, että ei kai vaan joudu hotelliyötämme perumaan. Kuinka sitä selviää kinkuttamalla pikkumimmin kanssa? Olihan turhia pelkoja. Reissu meni loistavasti ja Flamingo on paikkana maailman helpoin. Kaikkialle pääsi rauhallisesti “puujalkakävelyllä”. F heitteli kärrynpyöriä edessä ja minä saavuin perässä. Varmasti ihan hauska näky sivusta seuranneille.

Kyllä ovat nuo pienet ihmiset tarvittaessa omatoimisia tyyppejä. Tyttö senkun kasvaa ja oma pää ei edes pysy mukana, kuinka nopeasti he edistyvät ja oppivat uutta. Keskustelut liittyvät ajoittain uuteen My little pony-elokuvaan ja joskus puhutaankin presidentistä ja Flamingon uudisrakennuksen valmistumisajankohdasta. Niin mukavaa. Mukavaa oli myös se, että illalla minä vain makailin sängyllä ja katselin Possea. Pikkumimmi toimi hoitavana tarjolijana, toi minibaarista Ässä Mixejä ja Fantaa. No, lomallahan voi.

Flamingohan on melkoisen korkea rakennus. Huoneemme sijaitsi kymmenennessä kerroksessa. Eli hissiä tuli käytettyä aika aktiivisesti. Siinä aloin tietoisesti seuraamaan ihmisten hissikäyttäytymistä. Myös omaani. Mikäköhän siinä on, kun hissiin tulee ihmisiä, muuttuu tunnelma suorastaan jäätäväksi. Salamannopeasti katse ajautuu kenkien kärkiin. Suu menee sinetille ja loppuun asti täytyy varoa, ettei vaan kukaan ota mitään kontaktia. “En varmasti puhu tuolle, en varmasti puhu…” Se on muuten erikoinen tapahtumaketju. Onkohan tämä vain meidän suomalaisten selkärankoihin pinttynyt tapa, vai esiintyykö tätä myös muissa kulttuureissa? Itsehän toimin useimmiten siis juuri tuolla tavalla.

Samantyyppistä “kenkienkärkivetäytymistä” on havaittavissa ainakin julkisissa kulkuvälineissä, jos viereen istuukin joku tuntematon ihminen. Leffateatterissa paikka kannattaa varata jo netissä, että voi jättää yhden punaisen siihen vihreiden väliin. Onhan näitä. Täytyykin joskus ihan tietoisesti alkaa vaan juttelemaan ja kyselemään kuulumisia. Leimataankohan tungettelevaksi Urveloksi vai mikäköhän lie suhtautuminen? Tämmöisiä tuli vaan mieleeni siellä hississä tököttäessämme.

Hyvä startti syyslomaan, joka saattaa kyllä venähtää vähän pidemmäksi. Jännittää hienoisesti miten äijän käy huomenna, kun tapaan lääkärin.

Pidetään peukkuja!!

-Esko-

// Huone maksettu lahjakortilla. //

Lojaalius on suuri hyve!

Napakka spurtti harjoitusten loppuhetkillä, napakka napsahdus oikeassa takareidessä. Ja siinähän sitten olikin tämän tragikoomisen tapahtuman alkusysäys. Viimeistelin torstain kirjoitukseni lausahdukseen, että lähdenpäs tästä valmentamaan itseäni ikämiesten koripallovuorolle. Ei sitä silloin tiennyt, että harjoituksista kotiudun puolen yön jälkeen taksilla kainalosauvat rikkaampana. Noh, näitä sattuu. Päätä pystyyn ja entistä ehompana takaisin. Tässä nyt on kiitelty oikein urakalla viime aikoina, joten kiitelläänpäs lisää.

Oli mahtava huomata, millaisia ihmisiä kohtasin tämän “hoitoketjun” aikana. Välittömästi maatessani parketin pinnassa saapui pelikaverit ympärille. Joku lähti hakemaan jäitä, joku luovutti oman hikisen sukkansa, jotta saatiin jääpussi kiristettyä. Yksi soitteli jo avoinna olevia hoitopaikkoja. Yksi selvitteli vakuutukseni korvausehtoja. Velipoika soitti ambulanssin, koska kipu oli aivan tajuton (kirjaimellisesti, koska taju meinasi lähteä), eikä siirtyminen muulla keinolla olisi oikein onnistunut. Minua hoitaneet ambulanssimiehet ottivat minut vastaan todella hyvin. Rentoja äijiä ja ambulanssikyyti meni mukavia jutellessa.

Päivystävä poliklinikka Helsingissä ja kello lähemmäs kymmenen. Osasin jo hieman arvailla minkälainen iltapuhde on edessä. Arvostukseni sairaanhoitajia ja päivystäviä lääkäreitä kohtaan nousi todella korkealle. Jokainen potilas sai tarvitsemaansa hoitoa, vaikka ympärillä huudettiin, kiroiltiin ja yritettiin karata kesken hoitotoimenpiteiden. Sain särkylääkkeitä, kainalosauvat ja lähetteen Töölön tapaturmaklinikalle seuraavaksi aamuksi. Taksikuski, joka heitti kotiin auttoi minut sisälle asti. Avasi oven, auttoi kamppeet sisään ja kysyi vielä lopuksi, että pärjääthän tästä eteenpäin.

Töölön tapaturma-asemalla aloitin perjantain kolmastoista lokakuuta, joka on muuten valtakunnallinen tapaturmapäivä. Tästähän tein aikaisemmin viikolla  yhteistyökirjoituksen, joten voisinkin näin mustan huumorin ystävänä todeta.  Suhtaudun tekemiini yhteistöihin tosissani. No, mutta Töölössä asiat sujuivat todella mallikkaasti. Melkein samantien ammattitaitoisen lääkärin vastaanotolle, kahvin kautta magneettikuviin ja diagnoosi oli kädessäni parin tunnin jälkeen. Takareiden jänteessä repeämä.

Maanantaina tapaan vielä lääkärin ja pohdimme vaatiiko vamma mahdollisesti leikkaushoitoa, vai selvitäänkö viikkojen kinkuttamisella ja levolla. Usein puhutaan, että kunnallinen sairaanhoito on todella takkuilevaa. Tämän vamman hoidosta en voi sanoa mitään muuta, kun pelkkää positiivista. Täysi kymppi kaikille minua hoitaneille tahoille. Ja Pasille kiitos autoni säilyttämisestä ja kotiinkuskaamisesta.

Magneettikuvausputkeen tutustuin ensimmäistä kertaa elämässäni. Klaustrofobiselle ihmiselle ehkä ahdistavahko toimenpide. Luurit päähän ja sain toivoa soitettavan radiokanavan. Valitsin Suomipopin. Makasin putkessa ja luureista alkoi soimaan Robinin Onnellinen. Hyvä biisivalinta, vaikken putken uumenissa ihan suoranaisesti onneni kukkuloilla ollutkaan. Turha tässä on valittaa ja manata. Urheilu on syvällä selkärangassa ja nämä kuuluvat elämään. Samassa rakennuksessa oli varmasti ihmisiä paljon pahemmassakin tilanteessa. Tästä vammasta voi osittain syyttää vain peilikuvaansa. Lihashuoltoa tulisi harrastaa aktiivisemmin peilaten liikuntamääriini.

Syyslomakin starttasi ja sain maailman parhaan kotihoitajan. On kokeiltu jo Slime-hierontaa ja Marsu-terapiaa. Kyllä on ympärillä avuliaita, empaattisia ja lojaaleita ihmisiä.

-Esko-