Facebookissa tuohon alempaan kuvaan törmäsin. Oletettavasti jossain näppispalstalla oli tekstiasun mukaan julkaistu. Hymyilytti ja sitten ei hymyilyttänyt ja sitten taas hymyilytti. Noiden palstojen teksteihin onneksi osaa jo aika hyvin soveltaa sitä nykypäivänä todella tärkeää medialukutaitoa. Kirjoittajalla on tietysti omiin mielipiteisiinsä täysi oikeus. Kuten on myös Länsi-Vantaalla toimivalla luokanopettajalla omiin tatuointeihinsa. Usein kuljen töissä t-paidassa. Avojaloin harvemmin.
Tein vuonna 2007 kandidaatin työn, joka jälleen palasi mieleeni ja olikin taas aika kaivaa esiin nuoren Kajaanissa asuneen tutkijan aikaansaannos (Olin julkaissut lähes samanlaisen tekstin aiemmin, jota nyt hieman muokkasin ja täydensin). Tutkimus, jota voisi verrata jopa Sokratekseen, ehkäpä Nietzscheen, vaikkei tämä nuori tutkija niinkään kiinnittänyt huomiota ihmisen moraalikäsitykseen tai aikalaisdiagnostiseen filosofiaan. Noin 14 vuotta sitten tämä tutkija viimeisteli tutkimuksen; Opettajaan kohdistuvat ulkoiset vaatimukset ja roolimalliodotukset- luokanopettajien ajatuksia ammattiinsa kohdistuvista ulkoisista vaatimuksista ja roolimalliodotuksista-
”Opettajan ammatin historiassa opettajan rooli ja sen edellyttämä toiminta ovat muuttuneet huomattavasti. Opettajan rooliin ovat vaikuttaneet keskeisesti: koulutus, auktoriteetin käytön tapa, yhteiskunnallinen status, tietäminen ja opettaminen työnä, kouluympäristö ja annettu tehtävä yhteiskunnassa sekä teknologian kehitys. Roolissa toimija tuo rooliaan esille elämäntavoillaan, pukeutumisellaan, puheellaan, sosiaalisilla kontakteillaan ja suhtautumistavoillaan. (Laine 2004, 74.)
Useita työvuosia on tällä opettajalla takana ja en ole koskaan osannut ottaa itselleni opettajan roolia. Ikinä en ole miettinyt, että voinkohan mennä töihin tietyissä vaatteissa tai saako kättäni koristavat tatuoinnit näkyä. Ne ovat osa minua, kuten myös pukeutumiseni, joka kyllä lähes päivittäin koostuu verryttelyhousuista sekä t-paidasta. Kiinnostaako lapsia tatuointini tai pukeutumiseni? Enemmän heitä kokemukseni mukaan kiinnostaa lämmin, välittävä vuorovaikutus sekä reilu ja yhdenvertainen kohtelu.
”Opettaminen on vuorovaikutuksellista toimintaa. On tärkeää, että opettajalla on selkeä käsitys omasta arvoperustastaan ja ihmiskäsityksestä. Pohjimmiltaan opetustapahtuma on luova tapahtuma, jossa opettajuuden persoonalliset elementit nousevat esiin. Opettajuuden persoonallisten elementtien on ajateltu muodostuvan innosta, mielikuvituksesta tai luonteen korkeatasoisuudesta. (Koponen 1998.) “
Korostan itse aina opettajana aitoutta. Uskallusta olla oma itsensä. Vahvuuksineen ja heikkouksineen. Oman persoonan esiin tuominen luokan edessä on mielestäni yksi suurimmista vahvuuksistani opettajan työssä. Kuten jo aiemmin kirjoitin, niin en vaan osaa esittää opettajaa, vaan pyrin olemaan luokkani edessä se aito oma itseni. Näin toimin myös kohdatessani oppilaideni vanhempia. Tämä palaute eräältä oppilaani vanhemmalta on jäänyt pysyvästi mieleeni: Sä oot Esko just sen takia, niin todella tykätty ope oppilaiden ja vanhempien kesken, koska olet AITO oma itsesi. Jatka samaa mallia vaan. Jatkan kyllä.
” Opettajan yhtenä tehtävänä on edustaa yhteiskunnan arvoja ja moraalia. Opettaja ei voi selvitä tehtävistään ainoastaan didaktisen ja pedagogisen tietämyksen varassa. (Laine 2004, 14.) Hänellä tulee olla hyvin laaja tietämys ympäröivästä ja yhteiskunnassa tapahtuvista asioista.”
Tein tutkimukseni vuonna 2007. Ennen Instagramia, Youtubea, Snapchattia ym. sosiaalisen median ilmiöitä. Koen, että ympäröivän maailman observointi ja ajassa eläminen on vuonna 2021 vielä entistäkin tärkeämpää. Täytyy olla hyvin perillä lasten ja nuorten mielenkiinnonkohteista. Däpit ja snäpit haltuun siis, ihan 6/5!
”Vuonna 1861 Suomen kansakoulun isän Uno Gygnauksen mukaan opettajan tuli aina näyttää nuorisolle esimerkkiä kristillisessä elämässä sekä koettaa säädyllisellä käytöksellä, nuhteettomalla elämällä, opettavaisella seurustelulla ja hyödyllisellä ohjauksella hankkia lasten ja nuorten keskuudessa arvonantoa, jota ilman heidän toimintansa ei koskaan voi käydä siunaukselliseksi. (Simola 1995, 233-234.)”
Uno oli varmasti hieno mies. Ilman hänen panostaan tuskin olisi Suomessa näin arvokasta koulutusjärjestelmää. Uskon, että noin 160 vuotta myöhemmin voisi arvonantoa lasten ja nuorten keskuudessa hankkia Unon ohjeiden lisäksi myös muillakin tavoilla. Esimerkiksi olemalla täysin oma itsensä.
Tähän minulle Instagramiini saapuneeseen palautteeseen on hyvä lopettaa tämä teksti: Mulla oli opettaja 50-60- luvulla, jolla ei ollut tatskoja, mutta hän veti silloin tällöin paitansa auki ja näytti luodinreikien arpia.
Minkälaisia muistoja teille on jäänyt opettajistanne? Olisi mielenkiintoista lueskella.
Kivaa iltaa!
-Esko-
