Miten tämä on niin h#€%&%n vaikeaa?

En tiedä monesko tämmöinen samantyyppinen teksti on täältä tulossa. Minä pidän tästä hetkestä. Otan vuonna 2016 ostetun läppärin syliini ja hyppään sängylleni. Takaraivossa on joku ideanpoikanen ja alan vain kirjoittamaan. En ole koskaan osannut hirveästi jäsennellä juttujani. Kirjoitan ja kirjoitan ja kirjoitan. Julkaisen sitten valmiin lopputuloksen ihmisten luettavaksi. Viisi vuotta kirjoitin täysin säännöllisesti noin 5-7 kertaa viikossa. En minä mitään juurikaan miettinyt. Kirjoitin, koska pidin siitä hommasta. Kovin oli hyvä tapa jäsennellä ajatuksia ja käsitellä ympärillä pyöriviä aiheita.

En oikein ymmärrä mikä minuun on mennyt tässä parin viimeisen vuoden aikana. Jotenkin on tämä naputtelu tuntunut aivan mielettömän työläältä ja h#€%&/n vaikealta. Ei näitä enää kukaan lue. Seitsemän sekunnin tanssivideo kiinnostaa noin 100 000 kertaa enemmän. Jaksanko enää altistaa itseäni tuonne keskustelupalstojen korppikotkien haaskalinnuksi? Ei minulla ole mihinkään mitään sanottavaa. Kyllä minulla on ja minä haluan kirjoittaa.

Muistan edelleen täysin tuntemattoman ihmisen sanat minulle Ilosaarirockin päälavan edustalla. ”Esko haluan vain sanoa, että kirjoitat todella taitavasti ja tekstisi tyyli on tunnistettavaa.” En ennen vuotta 2016 edes tiennyt osaavani kirjoittaa. Ajoittain lueskelen omia vanhoja tekstejäni ja ilman itsekehua voin todeta. Minä osaan halutessani kirjoittaa hyvin ja vieläpä omalla persoonallisella tyylilläni. Enkä usko, että tuo taito on minnekään kadonnut. Se täytyy vaan kaivaa esiin.

Täytyisi kaivaa esiin myös joku taitava koodaaja, joka osaisi hieman blogini ulkoasua päivittää. Itse sitä yritin tehdä ja se ei kovin hyvin onnistunut. Kuvat ja tekstit hyppivät ihan miten sattuu ja sivubannerit katosivat kokonaan. Puhelimelle kokonaisuus skaalautuu ihan hyvin, mutta esimerkiksi tietokoneella luettaessa ulkoasu on karmea. Eli jos tiedät jonkun WordPressiä taitavan, niin ilmoitathan minulle.

Minä haluan edelleen uskoa, että ihmiset haluavat pysähtyä ajatuksella kirjoitetun tekstin äärelle. Tekstin, joka mahdollisesti herättää ajatuksia ja antaa peilauspintaa omiin elämänkokemuksiin. Suuri haaveni olisi myös herättää blogini kommenttikenttä vanhaan loistoonsa. Aikaisemmin kommentteja tuli ihan hirveästi. Niitä oli pääosin kiva lukea ja niihin oli pääosin myös kivaa vastailla. Toki ymmärrän, että kommentointikanava on siirtynyt enemmän tuonne Instagramin puolelle. Olisiko tämä E2O-blogi poikkeus? Olisipa.

Minkälaisia juttuja olisi kiva täältä syksyn hämärtyessä lueskella? Antakaa mennä.

Ihanaa iltaa!

Esko

10 000 seuraajaa ja sadan kilometrin kävely

Iholla- sarja tuli televisiosta ulos syksyllä 2014. Se oli muuten aika erikoista, kun oma naama lävähti vastaanottimiin noin kuusi kertaa viikossa parhaaseen katseluaikaan. Joku saattoi joskus tulla keskustassakin juttelemaan, että oletko siinä sarjassa mukana. Ukko pystymetsästä ei yhtään ollut tuommoiseen osannut valmistautua. Silloin samoihin aikoihin aktivoiduin myös enemmän käyttämään muuan Instagramia. Se oli jotenkin luonnollista siihen samaiseen erikoiseen elämänvaiheeseen. Ensimmäisen kuvani muistan hyvin. Se oli kuva Deep Blue Sea- elokuvan VHS-videokasetista.

Vuonna 2016 perustin oman E2O-blogini, jonka kautta Instagramini alkoi kasvamaan aika nopeaan tahtiin. Tuli tuhat-, tuli kaksi tuhatta-, kolme tuhatta seuraajaa ja niin edelleen. Nyt on sitten tullut täyteen 10 000 seuraajaa. Se on ihan hirveän suuri määrä ja tuntuu itsestäni ihan kummalliselta, että noin moni ihminen arkisia juttujani seurailee. Haluankin kiittää ihan jokaista seuraajaani. Te olette kannustavia, mahtavia, huumorintajuisia ja osaatte ajoittain myös haastaa oikein ajatuksella. Instagramini puolella on aina säilynyt semmoinen rempseä, samaistuttava hyvähenkisyys, vaikka olen sinne hyvinkin syviä asioita ajoittain avannut. KIITOS!

Ehkäpä eniten minulta kysytään asiaa, että kuinka voit tehdä suhteellisen avointa somea, vaikka olet opettaja. Näin olen aiemmin kirjoittanut ja näin kirjoittaisin edelleen. Täysin samoilla sanoilla:

”Usein tulee myös kyselyjä siitä, kuinka opettaja voi kirjoittaa näin avointa blogia? Mitä ne oppilaiden vanhemmat tai oppilaat oikein ajattelevat? Yksi syy miksi aikanaan Iholla-ohjelmaan lähdin tai miksi olen jatkanut tätä kirjoittelua liittyy tähän asiaan. Haluan oman minimediani kautta murtaa sitä opettajaan liittyvää, vieläkin johonkin pinttynyttä mielikuvaa paheettomasta kansankynttilästä. 

Opettajuus on minulle ammatti, jota tykkään tehdä. En ole 24h opettaja, todellakaan. Elän aivan normaalia elämää luokkahuoneen oven sulkeuduttua. Jos tämä kirjoittelu ja avoimuus jollekin olisi jollain tasolla hullunrohkeaa ja ylitsepääsemätöntä. Uskoisin ja toivoisin, että hän minulle siitä tulisi sanomaan.”

On siinä paljon positiivisiakin puolia. Esimerkiksi taannoisessa kevätjuhlassa sain lahjaksi noin puoli kiloa hedelmänaperoita. Paljon olen niitä Instagramissani hehkuttanut, lempikarkkejani. Oletettavasti sieltä oli nämä herkut bongattu. No, mutta siis ihan tosissani. Olen aina pitänyt järjen päässä tai ainakin yrittänyt pitää täällä internetin syövereissä. Läppärin kansi ei aukea tietyissä tilanteissa ja puhelimen tajuan laittaa taskuuni ihan hyvissä ajoin. 

Olikohan sitten järkevää luvata, että kävelen Helsingistä Lahteen, kun 10 000 seuraajaa täyttyy? Taisi täyttyä melkein samaisena iltana, kun tuommoisia Instaani höpöttelin. Nyt se on sitten heinäkuussa laitettava reppu selkään ja käveltävä vanhan tien vartta tosiaan noin sata kilometriä. Juuri hyvä ja hauska tempaushan se on. Hyvä ajoittain vähän haastaa itseään. En tiedä pysähdynkö matkalla yöksi vaikkapa Mäntsälään. Saapa nähdä.

Vielä kerran kovin suuri kiitos teille kaikille ja ihanaa toivottavasti lämpenevää loppuviikkoa!!

-Esko-

// Kuva: Antti Sihlman //