Kuka on tämä mies? Kasmir laulaa tästä kaverista. Tämä heppu on lähes jokaisen tuntemani naispuolisen henkilön unelmien mies. Ei, olenhan minäkin tehnyt tästä itseni kanssa kuin kaksi marjaa kuvan. Se nyt oli vain semmoinen omasta mielestäni hirveän hauska juttu. Ulkonäöllisestihän meissä ole mitään muuta samaa kuin silmälasit. Ja, nekin vain ajoittain. Nyt luettuani ja nähtyäni hänen puheensa voitetun Golden Globe- palkinnon jälkeen, liityin minänkin hänen arvostuskerhoonsa.
Minäkin haluan vielä pitää puheen, jossa voin varauksemattomasti kehua elämänkumppaniani ja omaa tytärtäni sanoen: ” Se on kuin taivas. Kuin kävelisi kukkaniittyjen läpi joka päivä. Kuin asuisi enkelien kanssa. Se on kuin auringonsäde pimeänä aikana.” Näin voisin kuvailla elämääni. Elämääni, joka olisi päivittäistä kukkaniittyä. Lähinnä tunnetasolla. Onkohan tuommoisia niittyjä enää edes olemassa vai onko ne kaikki jo kaavoitettu kovan rahan asunnoiksi? Helsingissä tuntuu ainakin näin olevan. Tarvitsenko päivittäistä kukkaniittyä, vai millaista tunne-elämää oikein on mahdollista tavoitella?
Ilmoitan usein jo ensimmäisillä treffeillä, että seuraava parisuhteeni tulee olemaan maailman paras parisuhde, tai niin ainakin haluan ajatella. Tässä vaiheessa aika moni on hönkäissyt varmasti nougatpullan väärään kurkkuun. Ja osittain ihan aiheesta. Näen itse asian kuitenkin niin, että ”huvikseen” ei voi eikä kannata enää suhteita rakentaa. Nuorempana sitä hyppäili suhteisiin hieman turhankin kevyesti. Kevyesti, koska menoon hyppäsi vain yksi kenkäpari. Nyt kenkäpareja on kahdet. Neljäneloset ja kolmeykköset. Kolmeykköset, joiden askeleiden tulee olla turvalliset, tasaiset ja hyvällä pidolla varustetut.
”Olen sen ihmisen kanssa, jonka kanssa minun kuuluukin olla. Hän on Eva Mendes. En etsi mitään muuta.” Joskus tulevaisuudessa olisi mukava todeta myös näin hienosti kuin Ryan Gosling sanoi puheessaan. Siis, tuskin tulen Eva Mendesiä sanoissani mainitsemaan. Tuohon lauseeseen kiteytyy kuitenkin koko parisuhdetunne-elämän ydinajatus. ”Ihminen, jonka kanssa minun kuuluukin olla.” Niinpä.
Käytiin äsken F:n kanssa uimakoulussa ja pikkumimmi kertoi, kun päiväkotikaveri oli laulanut hänelle: ” Sä oot mun perjantai ja maanantai…” Sekin on muuten hienosti sanottu. Kevätlukukausi on selvästi alkanut. On kevättä näköjään kirjoittajankin rinnassa. Jos nyt ei vielä rinnassa, niin ainakin herra Goslingin puhe teki sen ajatuksen tasolle.
Mukavaa keskiviikkoa ja missäköhän tuommoisen puheen pitäisin?
-Esko-
Ystäväni näytti minulle eilen Youtube-videon, jossa puhuttiin pakotetusta positiivisuudesta some-maailmassa. Siitä, kuinka positiivisuuden kautta saat mahdollisesti enemmän suosiota jutuillesi. Lienee yleinen ilmiö myös täällä blogimaailmassa. Kuinka rankkaa olisi feikata olevansa iloinen, feikata se yksi hetki. Sen yhden hetken jälkeen hymy naamalta katoaisi ja kurjat asiat palaisivat mieleen. Palaisivat mieleen mahdollisesti entistä vahvempana. Koostin vuoden päätteeksi listaa suosituimmista postauksistani ja niitä silmäillessäni totesin ainakin yhden jutun. Ei ollut niissä jutuissa tietoakaan pakotetusta positiivisuudesta. Kirjoitan aina hetken tuntemuksista ja niitä ne kirjoitukseni todellakin olivat. Yksi kirjoitus sai minut harrastamaan hienoista itsereflektiota. Kyselin vappuna pinkit lasit päässä: