Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
Browsing Tag

kohtaaminen

, , , ,

Niin surullista ja totta, totista totta

3.10.2019

Maisterin kello pirisee lauantaiaamuna Lahdessa vanhemmillaan, omassa nuoruuden huoneessaan tasan kuudelta. Pusut pienelle tytölle, joka jää jatkamaan uniaan. Maisteri suuntaa suihkun ja aamiaisen kautta moottoritielle. Matka alkaa kohti Helsinkiä ja Vantaan opettajille järjestettävää koulutuspäivää. Unihiekkaa on vielä hieman silmissä, kun hän etsii paikkaansa jättimäisestä salista. Tilaisuuden saapuu avaamaan uusi opetusministerimme Li Andersson. Unihiekat alkavat pikkuhiljaa karisemaan silmistä.

Ensimmäisen yhteisen luennon pitää opetusneuvos ja kasvatuspsykologian dosentti Niina Junttila. Jättimäiselle kankaalle heijastuu aihe: ”Olla olemassa, eikä kukaan tiedä”- Miksi yksinäisyys estää oppimista? Hän puhuu rauhallisella äänellään ja koko sali kuuntelee täysin hiljaa. Aihe syvenee virke virkkeeltä ja nyt on maisterikin jo täysin hereillä. Hän kuuntelee ja ajoittain pyörittelee epäuskoisena päätään. Koskettavia ja samalla todella surullisia lainauksia nuorten ja lasten kirjoituksista heijastuu sinne samaiselle jättimäiselle Finlandia-talon pääsalin valkokankaalle.

Todella suuri osa lapsista ja nuorista voi maassamme todella hyvin. Valitettavasti on sitten myös se osa, jotka voivat todella huonosti. Kokevat olevansa täysin näkymättömiä. Ihmisiä, joita ei kukaan koskaan huomaa. Maisteri ottaa puhelimensa taskusta ja tallentaa muutamia suoria lainauksia tästä Niina Junttilan esityksestä ja nuorten kirjoituksista.

”Jos sais valita, niin mielummin ottaisin, et joku vaikka hakkais mua, mut silti mulla olis joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua. Mä luulen, ettei mun luokkalaiset ees muista mun nimeä. Tai no. Tiedän. Kun just kävi niin..”. – 12-vuotias poika-

” Olen monta kertaa miettinyt, että olisiko tänään se yö, että hyppään sillalta, kun ketään ei pätkääkään kiinnosta minun elämäni, pelkkää tuskaa päivästä päivään. Mutta viha kytee, ja osa minusta haluaa kostaa ihmiskunnalle jotenkin viimeisenä tekonani.. toistaiseksi olen vielä onnistunut tukahduttamaan tämän tunteen. Haluaisin vain apua, kuulua johonkin, tuntea, että elämälläni on jokin tarkoitus. En haluaisi satuttaa ketään, en edes itseäni, mutta vuosi vuodelta kasvava kipu ja viha ajavat ajatuksia vääjäämättömästi siihen suuntaan. Auttakaa edes joku, välittäkää. Jos maailma vihaa minua, niin minä vihaan takaisin. ”

Päästyään kotiin maisteri ottaa tyttönsä syliin. Halaa ja rutistaa häntä niin kovaa, kun pystyy. Kaivaa vanhempiensa keittiön kaapista karamellipussin. Laittaa Huuman taustalle televisiosta ja menee tyttärensä kanssa saman peiton alle. Silittelee poskea ja työntää suuhunsa niin monta karkkia, kun mahtuu. Maanantaiaamuna töissä maisteri kohtaa jokaisen oppilaansa yläfemmalla hymyllä höystettynä. Hymyjä tulee takaisin. On hyvä aloittaa uusi kouluviikko.

Tämä teksti piti julkaista tiistaina. En julkaissut.

-Esko-

// Kuva: Jere Lehtonen Lainaukset: Niina Junttilan esitys Finlandia-talossa 28.9.2019 //

Comments (10)
, , ,

Inhimillinen ja jännittävä kohtaaminen

22.3.2018

Koin eilen elämässäni hienon kohtaamisen. Tapasin ihailemani ihmisen, Maaret Kallion. Näin olin hänestä aiemmin kirjoittanut.“En tunne henkilöä lainkaan, mutta pelkästään hänen tekstiensä perusteella muodostuu päähäni mielikuva empaattisesta, sydämmellisestä ja lempeästä naisesta. Hänen lauseitaan olen lainannut kirjoituksissani useamman kerran ja tulen varmasti jatkossakin lainailemaan. Silloin pahimmissa erotuskissa pyöriessäni niin monta kertaa toivoin, että Maaret tulisi viereeni ottaisi kädestä kiinni ja puhuisi sillä rauhoittavalla äänellään. Ei tullut, mutta kirja tuli. Lujasti lempeä on hieno teos, joka herättää kyllä paljon ajatuksia. Hänen viimeisimmästä kolumnistaan jäi päähäni pyörimään seuraava lainaus: ”Mitä vähemmän mennyttään on kohdannut, sitä enemmän se ohjaa nykypäivää.”

Tapasin, tai siis menin itse tapaamaan ja kiittämään häntä. Keräsin rohkeutta auditorion penkissä, jossa oli satoja muitakin kuuntelijoita. Näin Maaretin istuvan edessä odottaen oman esityksensä alkamista. Päätin, että nyt minulla on mahdollisuus mennä kiittämään häntä hienoista, henkilökohtaisesti todella voimaannuttavista teksteistä. Marssin portaat alas, kiitin ja kättelin. Hänen luentonsa teemana oli inhimilliset kohtaamiset. Toivottavasti hän otti kiittelyni inhmillisenä kohtaamisena.

Hänen luentonsa oli todella hyvä. Hänen luentonsa jälkeen ihailen häntä vielä entistä enemmän. Tekisi hyvää ihan meille jokaiselle päästä kuuntelemaan hänen rauhallista ääntänsä ja hienoja ajatuksiaan sinisille auditorion penkeille. Kirjoittelin toissapäivänä hyvinvoinnista ja lähinnä fyysisestä hyvinvoinnista. Kroppaa pitää huoltaa, mutta ihan yhtä tärkeää on huoltaa omaa mieltään. Ei tämmöinen pumpulissa kasvanut poika tummoisista aikaisemmin paljon piitannut, ennenkuin kolahti oikein kunnolla. Samanaikaiset kuormittavat asiat suistivat oman mieleni raiteiltaan. Kyllähän se aikaa otti, että raideliikenne tuolla pään sisällä on saatu taas toimintavarmaksi. Saa tulla aikamoisen kova pakkanen, että aikataulut heilahtaisivat taas ihan uusiksi.

Maaret Kallion luennon aikana surffailin useita kertoja tuonne oman mieleni takalokeroihin. Puheissa nousi esiin niin tuttuja teemoja. Yhtenä, ehkäpä tärkeimpänä itselleni oli ihminen ja kuoret hänen ympärillään. Seinälle oli heijastettu kuva maatuskasta ja teksti: Asiat ovat harvoin sitä, miltä ne näyttävät. Tuo on niin totta. Koen, että itselleni kaikista tärkein asia nousussa sieltä oksentavasta ihmisrauniosta nykyminäksi oli avoimuus. Murskasin ne kuoret ympäriltäni ja uskalsin puhua. Puhuin, puhuin ja puhuin. Se väkinäinen ”ihan hyvin menee”- jätkä, jolla oli hymyilevä Instagram-tili ja iloiset Facebook-päivitykset olikin yhtäkkiä yksinäinen ja täysin eksyksissä. Keskustelut ihmisten ja itseni kanssa auttoivat pikkuhiljaa löytämään rasteja. Maaliin ei varmasti ikinä löydä, mutta positiivisella mielellä suunnistaminen on paljon antoisampaa.

Eräässä Maaret Kallion diassa oli lausahdus: ”Jokainen meistä jättää päivittäin merkittäviä jälkiä toisten sydämiin, niin hyvissä kuin hankalissakin tilanteissa.” Joskus ne hankalien tilanteiden jäljet ovat niin syvällä, ettei ihan ensimmäinen aalto vielä niitä mukaansa huuhdo. Jossain vaiheessa ne sinne mereen huuhtoutuvat ja samalla silottavat sen katkeran ja karhean pinnan ihan neutraalin sileäksi. Tehden tilaa uusille hyville jäljille, jotka toivottavasti yltävät niin pitkälle kuivan maan puolelle, etteivät aallot niitä sieltä pääse huuhtomaan.

Jälkiä on jäänyt, kaikenlaisia.

-Esko-

// Kuvat: Jere Lehtonen //

Comments (18)