koulu – Page 31 – ESKOSAKARIKYRÖ

Viime lauantaina järjestettiin Lahdessa kuudennen luokkani luokkakokous. Olisipa ollut niin mukava päästä mukaan tapaamaan tuttuja vuosien ja vuosien takaa. Hienoa, että tämmöisiä järjestetään. Kajaanissakin olisi ollut mahdollista tavata opettajankoulutukseni vuosikurssin ystävät viime keväänä. Molemmat menivät kohdaltani ohitse ja ovathan tuommoiset aina semmoisia spesiaaleja juttuja, joita ei ihan joka viikonloppu osu kohdalle.

Muistan, kun liityin joskus vuosia sitten palveluun koulukaverit.com. Sitä en kyllä tarkalleen muista mikä oli nettisivun toimintaperiaate, mutta muistaakseni tätä kautta oli mahdollista yhdistää vanhoja koululuokkalaisia. Mark Zuckerberg kehitteli hieman myöhemmin vähän universaalimman ja suositumman tavan yhdistää ihmisiä. Facebookin kautta pysyy aina jollain tasolla perillä ihmisten tekemisistä, mutta olisihan se ollut ihan erilaista tavata henkilöitä kasvotusten. Keskustella ja ihmetellä, mihin ne vuodet ovat oikein tässä välissä hävinneet?

Kenestä tuli muurareita, kenestä taksikuskeja, kenestä suutareita, kenestä luokanopettajia, kenestä yhteishuoltajaisiä, autokauppiaita. Kahden alakoulukaverin kanssa pidämme edelleen hyvin tiiviisti yhteyttä. Itseasissa toisen kanssa lähes päivittäin, mutta muiden luokkakavereideni kanssa emme ole juuri missään tekemisissä. Olisi ollut niin mukava päästä arvuuttelemaan sinne pitkän pöydän ääreen, että minne elämä on sinua ja sinua ja sinua kuljettanut. Kaikkiahan se kuljettelee ja ei sitä siellä Lahden Yhteiskoulun kuudennen luokan matematiikan tunnilla paljon tulevaisuutta mietiskellyt. Enemmänkin sitä, ettei vaan joudu istumaan kenenkään tytön viereen.

Itse sitä opettajana odottelee kutsuja omilta vanhoilta oppilailtaan kutsuja heidän luokkajuhliinsa. Sehän se vasta olisikin spesiaalia päästä näkemään mitä niistä ”omista” oppilaistaan on isoina tullut? Mihin he ovat suuntautuneet ja minkälaisia muistoja heille on jäänyt alakouluajoilta ja siitä edessä höpöttelevästä erikoisesta partasuusta. Luokkasormuksiin se kokouspäivä aina kuudennella luokalla kirjataan. Tai siihen ainakin pyrin. Kutsuja vuosien päästä odotellessa. Itse muuten heitin oman luokkasormukseni Lahden Suurmäen juureen metsään. Tuli ”bänät” ensimmäisen tyttöystäväni kanssa ja protestina sen sinne viskasin. Jälkeenpäin kävin kyllä etsimässä. En löytänyt.

Mukavaa lauantaita.

Oletteko käyneet luokkakokouksissa?

-Esko-

// Kuvat: Antti Sihlman -> Antin nettisivut TÄÄLLÄ!! //

Nämä mummelit tekivät minuun todella suuren vaikutuksen, kun näin heidän esityksen ensimmäisen kerran. Koulussamme järjestettiin tällä viikolla hyvinvointipäivä ja oli hienoa saada nämä mummut esiintymään jälleen luokkaani. Teatteri Tuulahdus on Pienperheyhdistyksen Mummilan vapaaehtoisten kummi-isovanhempien muodostama teatteriryhmä, joka esiintyy erinäisissä tapahtumissa tehden Mummila-toimintaa tunnetuksi ja edistäen ylisukupolvista toimintaa. Arvostan heidän työtänsä paljon. Virikkeitä ja iloa ilman ikärajoitteita. Mummeleiden raiderikaan ei ole ihan mahdoton. Keikkapalkkio: Kahvi ja pulla, lukee mainoslehtisessä.

Jokaisella lapsella ei ole suhdetta omiin isovanhempiinsa. Jokaisella vanhuksella ei ole tiiviitä sosiaalisia verkkoja ympärillään. Jokainen ihminen tarvitsee aitoja ja empaattisia ihmiskohtaamisia. Oli kyseessä sitten lapsi tai vanhus. Istuessani luokkani perällä katselin mummeleiden esitystä. Seurasin oppilaiden ilmeitä ja eläytymistä. Siinä hetkessä oli jotain, mitä on vaikea kirjoittaa. Se hetki huokui positiivisuutta, lämpöä ja tunnetta. Esitys koostuu perinteisistä kansansaduista eläytyneesti esitettynä. Ei ollut robotiikkaa, värivaloja tai taustamusiikkeja. Oli se satukirja ja ne kuusi mummelia. “Ne oli söpöjä ne mummot.” Sanoi eräs oppilaani.

Itselläni ei enää isovanhempia ole. He ovat enää lämpiminä muistoina mielessäni. Isovanhempien merkitys elämässäni on ollut todella suuri ja edelleenkin minulla on puhelimessa tallennettuna sen tärkeimmän mummun puhelinnumero. En minä sitä sieltä koskaan poista, vaikka muistankin sen ulkoa. Ei siitä numerosta enää koskaan kukaan vastaa. Tämä tärkein mummu nukkui pois samassa sairaalassa, jossa vastikään sattunutta reisihaaveriani hoidettiin. Siellä samaisen sairaalan yläkerrassa silitin sen tärkeimmän mummun poskea viimeisen kerran. Mummu oli siinä, muttei enää kuitenkaan ollut. Siinä minä join parisen viikkoa sitten kahvia samaisen sairaalan kahviossa ja mietin sitä viimeistä hetkeä. Kuinka kiitollinen saankaan olla, että minulla oli mahdollisuus vaalia pitkää ja tiivistä suhdetta mummuuni.

Mummut ja papat, te olette tärkeitä. Teatteri Tuulahduksen mummelit, te teette hienoa työtä ja oli ilo taas teidät tavata ja teistä kirjoittaa. Vaareista on toiminnassa kuulemma hieman pulaa. Itse ilmoittautuisin välittömästi, muttei ikä taida ihan vielä riittää.

On robotteja ja sitten on mummoja. Molempia tarvitaan. Nyt ja tulevaisuudessa.

Teksti on hyvä lopettaa suoraan lainaukseen Pienperheyhdistyksen esittelylehtisestä: “Jos mummilla ja vaarilla ei ole kissaa, olisi hyvä, että hänellä olisi edes oma kummilapsi, sillä jokainen tarvitsee jonkun josta tykätä.” -Anni 7.v.-

-Esko-

Tag: koulu

…tuli luokanopettajia, yhteishuoltajaisiä, autokauppiaita

On robotteja ja sitten on mummoja