Tämä lukijapalaute sai naurahtamaan ääneen

Huomenna vietetään Runebergin päivää. Tuo romantiikan ajan kansallisrunoilijamme, jonka kunniaksi huomenna vedetään siniristiliput salkoon. Joku varmasti saattaa myös herkutella hänen mukaansa nimetyillä tortuillakin, joista on tänä vuonna lanseerattu myös aurajuustoversio. Liekö on hyvänmakuinen? En itse ole edes sen perinteisen kovin suuri ystävä, mutta vielä aurajuustolla. Puhuu kuin Runeberg, tuollaisen sanonnan olen joskus kuullut. Mitenkäs olisi, jotta kirjoittaa kuin Runeberg?

Blogin kommenttikenttä on itselleni tärkeä paikka. Kommentoinnin luonne on ehkäpä hieman muuttunut ja osa tuo ajatuksiaan ilmi tuolla Instan puolella. Blogiurani aikana olen julkaissut lähes kaikki minulle tulleet kommentit. Joitain olen niiden törkeän luonteen takia joutunut poistamaan, mutta pääosin tuolla on menty oikein hyvällä hengellä. Kaikilla on toki oikeus ymmärtää tekstini juuri omalla tavallaan ja terve kritiikki on enemmän kuin tervetullutta. Toki kirjoituksien erinäiset aihepiirit saavat aikaan ajoittain hieman kärkkäämpiä kommentteja. Viime aikoina on ollut todella rauhallista. 

Lähiaikoina kommenttikenttääni on saapunut pari todella viihdyttävää viestiä. Muusa, tuo kommenttikenttäni Runeberg on laittanut kirjoituksellisen suonensa kukkimaan ja naurahdin ihan ääneen, kun noita kommentteja lueskelin. Tähän allaolevaan kirjoitukseen oli todella helppo samaistua. Muusa, hyvä kynä!

Viisarit, värähtää tarvittaessa ja Muusan autohommia:

Näissä autoasioissahan itelle on ollu tärkeetä vain se, että sen oman auton tunnistaa ulkomuodon ja värin perusteella parkkipaikalta. Merkki ei juurikaan loppupeleissä merkitse; ranskalainen, saksalainen, jenkki; who cares!

Unelma-autoni on turvallinen. Se ei jätä motarin varteen eikä kiukuttele pakkasilla. Sen istuimella on ihana istua ja penkit tuoksuvat hyvälle. Wunderbaumit tai liian karvaiset nopat eivät kyllä kuulu autoni varustukseen…Takakontin koolla ei ole hirveästi väliä. Kiva, jos autoni kori on sen verran korkealla, että voin rauhassa ajella kuoppaisiakin metsäteitä.

Autolla pitää päästä mustikkapaikoille ja tarvittaessa vaikka maailmalle, ehdottomasti. Toki nykyään arvostan kovastikin vähäpäästöisyyttä, ja kyllähän se mieltä lämmittää, jos se ei kauhean kallis ole tallissa pidettäväksi. En juurikaan kiinnitä huomiota onko vanteet kromia vai jotain muuta, kunhan se auto ei vaan olis sysipaska.

Rikas on tämä suomen kieli ja tuo allaoleva video kannattaa myös katsoa ihan vaikkapa illanratoksi. 

Niin ja kiitos kaikille teille, jotka kirjoituksiani kommentoitte. Se on aina, aina mukavaa ja tärkeää.

-Esko-

// Kuva: Jere Lehtonen //

Lukijapalaute, joka laittoi ajattelemaan…

”Kiitos tästä kirjoituksesta. Joudun katsomaan itseäni peiliin. Jo useamman vuoden sinkkuna olleena ja pikkuhiljaa uutta suhdetta toivovana ja tinderöinnin aloittaneena olen kylmästi vetänyt punaiselle kaikki miehet, jotka ilmoittavat näkevänsä lastansa pari kertaa kuukaudessa/joka toinen viikonloppu. Olen tyhmästi ja todella yksisilmäisesti päätellyt, että jotain niin kamalaa on tapahtunut, että isä ei halua nähdä lastaan useammin. Oma lapseni on minulla 24h (leski) ja jotenkin tuntuu pahalta ja kummalliselta, että jos nyt edes joskus löytäisin uuden kumppanin, että hän viettäisi enemmän aikaa minun lapseni kanssa kuin oman lapsensa kanssa. Nyt pitää tuulettaa näitä oman pään tyhmiä ajatuksia ihan kunnolla ja yrittää olla ihminen ihmiselle.”

Tämmöinen kommentti saapui Ero laskee huonekorkeutta kirjoitukseeni. Tämä kommentti antoi kiitoksen aihetta minulle ja minä haluan osaltani kiittää tämän kommentin lähettäjää. Se on se häpeä, josta minäkin olen paljon puhunut. Ja tässä kommentissa tiivistyy oikein hyvin se asia, miksi minulle edelleen se vaikein  kysymys on: Kuinka usein tapaat tytärtäsi? Tähän vastailin viikonloppuna monta kertaa, kun tapasin ihmisiä, joita en pitkään aikaan ollut nähnyt. Samanlaista häpeällistä kiemurtelua jokaikinen kerta.

Vaan pitääkö minun ajatella mitä muut elämästäni ajattelevat? Ei varmasti, mutta tuo  kommentti jotenkin osui niin suoraan omiin ajatuksiini. Olettaminen erinäisistä asioista menee lähes aina väärin. On varmasti paljon ihmisiä, jotka olettavat lapsiaan harvemmin tapaavien aikuisten olevan jollain tavalla “kamalia” ihmisiä. Eivät halua tavata lapsiaan yhtään useammin. Ei se aina mene ihan tuon kaavan mukaisesti. Tämä on juuri se asia, jota olen päässäni ihan hirveästi pyörittänyt ja nyt kun joku sen näkyväksi kirjoitti, tunnistin niin itseni tuosta. Oletan itsekin ihmisten pitävän minua jotenkin “kamalana” ihmisenä. Tämä on varmasti yksi syy, joka toistuvasti saa minut häpeilemään tuon mainitsemani kysymyksen edessä.

Jos sain kirjoituksellani kommentin kirjoittajan katsastamaan peiliin ja hieman tuulettelemaan omia ajattelumallejaan. Saman tein minäkin. En voi kantaa loppuelämääni häpeää perhetilanteestani. En vain voi. Tiedän olevani täysin (lähes) normaali ihminen ja isä, joka vain yksinkertaisesti tapaa lastaan harvemmin. Harvemmin kuin oli omissa isyyshaaveissaan miettinyt. Ja jos joku minut tämän takia tuomitsee ja tekee omia olettamuksiaan. En minä sille yhtään mitään mahda. Ei minun tarvitse omaa elämääni hävetä, eikä häpeillä.

Häpeä ei häviä lääkkeillä. Näin olen aiemmin otsikoinut yhden teksteistäni ja hieman samantyylisiä tuntemuksia näppäimistöllä naputellut. Häpeä hävinnee vain asian hyväksymisellä, joka on itselleni hyvin haastavaa. Istuin punttitreenini jälkeen infrapunasaunassa ja Ylen keskustelussa puhuttiin häpeästä ja sen voittamisesta. Eräinä aseina mainittiin itseironia ja huumori. Näissä kahdessa asiassa olen mielestäni todella hyvä. Huumori on ydinvahvuuteni ja minä todellakin osaan nauraa itselleni.

Tämä on vain aihe, josta en vitsiä osaa, enkä halua vääntää. Eikä kyllä tarvitsekaan. Tässä asiassa on vain löydettävä muut aseet. Psykologini sanoi aikanaan minulle: ”Sinun täytyy vain antaa itsellesi anteeksi.” Anteeksianto, asioiden sataprosenttinen hyväksyminen ja usko hyvään tulevaisuuteen. Kokeillaanpa niitä. Kiitos vielä kerran tämän kommentin kirjoittajalle ja haluan toivottaa kaikkea hyvää elämäänne.

-Esko-

// Kuvat: Antti Sihlman //