”Mistä saat rohkeuden kirjoittaa?” Tämmöisen viesti kolahti Instagramin viestilaatikkooni. On muuten aktiivinen kanava nykypäivänä ja hyvä niin. Kommentteja ja viestejänne on aina kiva lueskella ja herättävätpä ne usein ajattelemaan asioita hieman laajemmalta skaalalta. Niin, pidänkö itseäni jotenkin rohkeana? En kuvittele olevani millään tasolla rohkea. Sitä, kun on tallentanut elämää puolisen vuotta kaikkien ihmisten nähtäville televisioon, tulee tämä blogihomma oikein hyvänä jatkumona. Kuten Piatun kanssa keskustelutuokiossa sanoin, jotta elämäni paras päätös oli valita avoimuuden tie sen kolmisenkymmentä vuotta kestäneen asioiden hauduttelun sijaan.
Sosiaalinen media tarjoaa kyllä oivan paikan saada oma elämä näyttämään juuri siltä, kun itse haluaa. Ja sehän on vallan hyvä juttu. Itse en oikein enää edes osaa feikata tai vetää suurta kulissia oman toimintani ympärillä. Kirjoituksissani nostan esille oman elämäni kautta myös niitä kipuilujen hetkiä. Nämä kirjoitukset ovatkin usein niitä, jotka saavat aikaan aktiivisinta kommentointia, viestitulvaa ja ajoittain myös hyvin vahvoja vastareaktioita. Tarjoavat ihmisille samaistumista ja tartuntapintaa omaan elämäänsä. Toki tätä tapahtuu myös niiden humorististen ja positiivisten juttujen ympärillä. On ilo voida antaa ihmisille jotain ajateltavaa, niin harmailla-, kuin pastellissävyillä väritettynä.
Usein tulee myös kyselyjä siitä, kuinka opettaja voi kirjoittaa näin avointa blogia? Mitä ne oppilaiden vanhemmat tai oppilaat oikein ajattelevat? Yksi syy miksi aikanaan Iholla-ohjelmaan lähdin tai miksi olen jatkanut tätä kirjoittelua liittyy tähän asiaan. Haluan oman minimediani kautta murtaa sitä opettajaan liittyvää, vieläkin johonkin pinttynyttä mielikuvaa paheettomasta kansankynttilästä. Opettajuus on minulle ammatti, jota tykkään tehdä. En ole 24h opettaja, todellakaan. Elän aivan normaalia elämää luokkahuoneen oven sulkeuduttua. Jos tämä kirjoittelu ja avoimuus jollekin olisi jollain tasolla hullunrohkeaa ja ylitsepääsemätöntä. Uskoisin ja toivoisin, että hän minulle siitä tulisi sanomaan.
Eli sinä ope, joka pohdit oman podcastin aloittamista, niin anna mennä vaan rohkeasti. Jos oppilaidesi vanhemmat sitä kuuntelevat niin mitä sitten? Eihän julkisesti kannata ihan kaikkea revitellä ja jokaista asiaa sörkkiä, mutta tekisikö semmoista minkään ammatin omaa harkintakykyä käyttävä edustaja? Tiedän, että osa oppilaideni vanhemmista on tietoisia blogini olemassaolosta. Varmasti sitä saattavat lukea ja jopa kommentoidakin. En koe sitä millään tavalla outona tai erikoisena. Opettajakin saattaa olla sinkku. Opettajankin mieli voi heilahtaa. Opettajakin voi nauttia elämästään ihan täysillä.
Rohkeaa tai hullunrohkeaa. Noh, ehkä ihan normaalia elämää.
-Esko-
// Kuvat: Pasi Salervo //
Instagram on mielestäni todella hyvä sovellus. Erittäin helppo käyttää, erittäin helppo seurata muiden touhuiluja ja erittäin hyvä keino tallentaa oman elämänsä kuvapäiväkirjaa. Tänä syksynä myös koulullemme luotiin tili satojen ja satojen miljoonien Instagram-käyttäjien joukkoon. Sopiiko sitten Instagram ja koulumaailma samaan lauseeseen? No, miksipä ei sopisi. Mielestäni koulun oma Instagram on oiva tapa luoda avoimempaa kulttuuria ja tarjoaapa se ihmisille mahdollisuuden päästä kurkistamaan kouluarkeen. Olkoon se sitä nykypäivää ja osa paljon puhuttua digiloikkaa.