Harrasteurheilun huumaa!! (Vieraskynä)

Harrasteurheilusta olen kirjoittanut aiemmin itse. Nyt salibandyjoukkueemme Facebook-sivuille ilmestyi pelaajamme kuvaus yhdestä turnauksestamme. Kiitos Jussi, kiitos! Kirjoitus oli todella osuva ja ansaitsee ehdottomasti vieraskynän paikan blogissani. Kiteyttää hyvin harrasteurheilun huumaan. Ajoittain glamouria, ajoittain välttämättä ei.

Itse en tuohon turnaukseen päässyt selkävaivojen vuoksi. Vaivoja, vaivoja. Noh, en näemmä ollut ainoa..

///////  Lauantain alkuilta lopputalven sohjoisessa säässä Vantaalla. Kello lyö kohti avausvihellystä. Yksitellen pelaajat saapuvat hallille jo valmiiksi kiroillen ja harmitellen. Joukkueessa, jossa keski-ikä on yli 34 vuotta, on monilla lauantai-illoille parempaakin tekemistä. Ja niin toden totta tällä kertaa näyttää käyneen. Paikalle saapuu seitsemän kenttäpelaajaa ja maalivahti. Jo ennen pelin alkua yksi pelaajista tippuu pois, kuumetta. Jäljelle jää 1+6 ja edessä kaksi peliä tunnin tauolla kärkipään joukkueita vastaan. Tunnelma on latistunut ja jopa koominen. Ennen peliä teippaan yhden pelaajan polven, joka kestää hädin tuskin juoksua. Samalla kuulen toisella pelaajalla olevan häntäluu murtunut. Teippauksen jälkeen maalivahti kertoo, miten aikoo heittää minulle pitkiä avauksia. Heitot tulevat tosin vajaina, sillä hänellä on olkapää hajalla eikä se kestä täysimittaisia heittoja. Odotamme kaukalon laidalla edellisen pelin loppua. Vieressäoleva kaveri puhaltelee, oli mennyt ilta eilen pitkäksi.

Ensimmäinen peli on yllättävän tasainen, vaikka osan pelistä tuntuu kuin pelaisimme yhden miehen vajaalla. Peli on jotenkuten hallinnassa, taistelemme tiiviillä puolustamisella ja iskemme vastaan harppuunahyökkäyksillä. Kahden erän jälkeen tilanne on kutkuttava, 2-2. Vastustaja lisää kierroksia viimeiseen erään, roikumme mukana parhaan mukaan. Iskemme vastaan aina kun mahdollista, tolppa sisään tolppa ulos. Kaadumme saappaat jalassa, häviämme lopulta 4-2. Hiki virtaa, urheilujuoma tekee kauppansa, päällä on hyvä tsemppihenki.

Pelien välissä keräämme voimia parhaamme mukaan. Koko joukkue mahtuu istumaan yhden pöydän ääreen. Sivusilmällä huomaan kuinka tuleva vastustajamme ottaa lämpöä viereisellä kentällä. Lauma nuoria poikia, joilla on samanlaiset verryttelyasut. Osalla on hikinauhatkin, takin alla on varmasti myös puuhelmet. Ei helvetti, säbelijäbeleitä. Ennen peliä pieneen katsomoon ahtautuu katsojia, jotka ovat selvästi vastustajien kavereita. Kaljapullot kilisevät ja äänijänteet paukkuvat jo ennen peliä. Siisti homma, tästä tulee varmasti mukava lauantai-ilta. Pitikö näiden kaikkien jätkien saada intistä viikonloppuvapaat juuri samaan aikaan?

Tuomari viheltää pelin alkaneeksi. Ensimmäiset sekunnit määrittävät tulevan pelin kulun. Vastustaja liikuttajaa palloa, me juoksemme perässä minkä ehdimme. Vaikka olenkin urheiluoptimisti, oli selvää, että meillä ei tässä pelissä ole saatavissa mitään muuta kuin helvetillinen hiki. Hyvä toki sekin. Vastustaja iskee maalin, iskee toisen, katsomosta alkaa meille huutelu. Jollain on kaunis parta, toisella urpon näköinen juoksutyyli, kolmas ei vaan osaa pelata. Yritämme sen minkä pystymme, se ei tällä kertaa vain riitä. Maalivahtimme ottaa koppeja minkä ehtii ja yrittää pitää pelin hengissä. Teemme maalejakin, mutta muuten olemme sivuosassa nuorten miesten rynniessä pitkin kenttää villivarsojen lailla palloa somasti liikutellen. Olemme kuin keiloja luisteluradalla tai ristireimareita Suomenlahdella. Molemmilta puolilta saa mennä ohi ja niin sitä mennäänkin. Lopulta tuomari viheltää pilliin, peli on päättynyt. 13-3 turpaan. 3 x 15 min tuntui tällä kertaa useammalta tunnilta ja parasta siinä oli se, että se loppui.

Pelin jälkeen kiittelemme toisiamme, että tulimme paikalle pelaamaan pelit. Ei tarvinnut luovuttaa ja ottaa siitä hyvästä noloja sakkoja joukkueelle. Kello on vajaa puoli yhdeksän, kun pujahdan hallista ulos pimeään iltaan. Jalkoja särkee, päätä särkee, perse on hiessä. Silmissä vilisee sinikeltaisia pelaajia edelleen. Onneksi minulla on kyyti kotiin, saattaisi kotiin löytäminen olla muuten tuskan takana. Taisi kuskillakin olla samanlaisia oireita, sen verran kauan seikkailimme Vantaalla ennen pääsyä sieltä pois. Lopulta laskeudun kotiin, saan kylmän oluen kouraan, sauna on päällä, tunnen mielihyvän pulppuavan tehdystä urheilusuorituksesta. Salibandy, peli meille kaikille! //////////

Seuraava turnaus huhtikuun alussa. Siihen pääsen onneksi itsekin. Taitaa olla vielä pelien jälkeen kauden päättävä saunailtakin edessä. Noh, ne on sitten ihan omia tarinoita.

Aurinkoa ja urheilun iloa!!

-Esko-

// Teksti: Jussi Evinsalo, kuvat hieman vanhempaa materiaalia. Oli tuolloin akillesjänne revennyt…//

…on muuten rasittava vaiva, todella rasittava!!

Jätesäkki, teippirulla, jätesäkki, teippirulla, Burana, Panadol, jätesäkki, teippirulla. Näistäpä on viimeiset päiväni rakentuneet. Jätesäkit varmasti kanssani asustelevat vielä tovin, mutta toivon, että nuo Burana ja Panadol poistuisivat pois arjestani. Syön särkylääkkeitä äärimmäisen harvoin, mutta nyt on ollut pakko. Pakko ja paljon. Olen kärsinyt koko aikuisikäni jonkinmoisista selkävaivoista. Ajoittain on hetkiä, kun sukkien jalkaan laittaminen on mahdottomuus ja kävely muistuttaa laksatiiviyliannostuksen ottanutta henkilöä.

Juuri sopivasti ennen muuttoa liukastuin lenkkipolulla. Käytän talvella aina nastalenkkareita. Luotin hieman liikaa nastojen pitoon. Vetäsin peilijäässä olevan alamäen hieman liian kovalla itseluottamuksella, liukastuin, kaaduin ja selkään tuli pistävä kipu. Ajattelin, että sen on sitä samaa vaivaa, joka menee ohi Buranalla ja etureisivenytyksillä. Vaan, eipä ole mennyt. Muuton ja kantamisen hoidin särkylääkkeiden avustuksella. Tämä päivä on ollut ns. hieman tuskainen. En pysty istumaan ollenkaan, koska ylösnouseminen on lähes mahdottomuus. Täytyy olla koko ajan liikkeessä tai tehdä hölmönnäköisiä jumppaliikkeitä.

Jos ei ensi viikolla helpota, joudun kyllä menemään lääkärin tai fysioterapeutin pakeille. Suomalaisena miehenä sitä ei lääkäriin liian helpolla mennä. Tiedän kyllä mistä nämä vaivat ainakin osittain johtuvat. Olisi silloin nuorempana täytynyt ottaa ne valmentajan antamat lihashuoltoharjoitteet tosissaan. Eikä tehdä aina sitä samaa näennäisvenytystä. Kantapäät yhteen ja lähelle pakaroita. Näytti, että venyttelee. Usein puhutaan myös syvistä vatsalihaksista. Onkohan minulla semmoiset? Varmasti on, mutta oletettavasti hieman heikot ja niin syvällä, etten niiden olemassaoloa edes tunnista. Tunnistan kyllä nyt, kun selkärankani on aivan vinossa, koska keskivartaloni kontrolli on olematon.

Joogaa olen ajatellut. En sen trendikkyyden takia, vaan ihan täysin hyvinvointitarkoituksessa. Vartaloni on kirjaimellisesti rautakanki. Se oli vielä viisi vuotta sitten ihan hauska juttu, muttei todellakaan ole enää. Jooga saattaisi auttaa minua saamaan hieman liikkuvuutta lisää ja toivon, että vartalon liikkuvuusominaisuuksien ollessa kunnossa ei tarvitsisi enää koskaan miettiä, kuinka pääsen ylös autoni penkistä. En vaan kehtaa mennä joogatunnille. Nauravat minut pihalle, kun en yllä eteentaivutuksessa edes polviin.

Olimme tänään Jeren kanssa kuvailemassa Espoon Nokkalan majakalla. Oli muuten hieno paikka, suosittelen. Postauksen kuvassa istahdin lumipenkalle. Istahdin enkä päässyt ylös. En päässyt ylös ilman kuvassa esiintyvää alkavaa aurinkotervehdystä. Olihan taas ohikulkijoilla ihmeteltävää.

Onhan nämä selkävaivat nyt todella ärsyttäviä. Selkä, kun vaikuttaa ihan kaikkeen tekemiseen.

Muita selkävaivaisia linjoilla? 

-Esko-

// Kuva: Jere Lehtonen //