Olen ihan iloinen sinkku, vai mikä minä olen?

Ennen eilisen tekstin julkaisua lueskelin sitä läpi ajatuksen kanssa ja mieleni valtasi jollain tavalla levollinen olo. Teksti käsitteli aihetta, joka on mietityttänyt paljon, hyvin paljon. Mahdollisesti uuden ihmisen saapumista joskus saunavuoroillemme, mahdollisen uuden ihmisen saapumista jakamaan kotitöitä ja täyttelemään veroilmoitusta. Painoin julkaise-nappulaa ja kaivoin hyllystä Bruce Fisherin kirjan, Jälleenrakennus, kun suhteesi päättyy. Muistan sitä lukiessani, että kyseiseen teokseen olisi hyvä palata aina ajoittain. Palasin siihen, koska koin, että eilisen kirjoituksen jälkeen minussa heräsi tunne, että olenkohan puoliksi tiedostamattani onnistunut kapuamaan kirjassa esitellyt portaat jo sinne ylimmälle asti? Vapaus lukee viimeisessä suorakulmiossa, suorakulmiossa numero yhdeksäntoista.

Oli hieno huomata, että pystyy ja kykenee jo kirjoittamaan asioista täysin neutraalisti. Kahdeksastoista porras kirjassa käsittelee sinkkuutta ja sen erilaisia ilmentymiä itsensä eheyttämisen polulla. ”Toivon sinun huomanneen polun sinkkuvaihe-osassa, että sinkkuna oleminen ei ainoastaan tunnu hyvältä, vaan se on ehkä ollut myös kaikkein antoisin vaihe koko kiipeämisen aikana.”  Ei se aina tunnu hyvältä, mutta paljon se on opettanut minulle ja varmasti tulee vielä opettamaan. Vihdoin tämänikäisenä ukkelina voi todeta, että on oppinut elämään yksin. Oman itsensä kanssa. ”Jälleenrakennus ei ainoastaan auta sinua selviämään kriisistä, se myös kehittää yksinelämisen taitoja sekä tekee mahdolliseksi uudet rakkaussuhteet.”

Juuri tätä, juuri tätä tarkoitin. Pääni alkaa varmasti olemaan jo tuon viimeisen lainauksen kanssa samalla aaltopituudella. Varmasti kaikki voisi olla mahdollista tuolla vaaleanpunaisessa hattaramaailmassa, josta ei siirappia varmasti tulisi puuttumaan. Vielä, kun saisi tuon eilen pyörittelemäni uusperhekuvion jäsenneltyä tuonne aivojen hermokeskuksiin. Noh, ajan kanssa kaikki varmasti tapahtuu, jos näin on tarkoitettu tapahtuvan.

Vapaus-luvun lopussa on kerättynä Miten sinulla menee? kysymyksiä. Lueskelin niitä läpi ja nyökyttelin hyväksyvästi lähes jokaisen numeron kohdalla. Tuli hyvä fiilis. Muutamia esimerkkejä: ”Pidän siitä, millainen ihminen olen.” Kyllä, minä olen oikeasti ihan hyvä tyyppi. Aina ei tältä ole tuntunut ja ajoittain peilistä tuijotti murtunut, itsetunnoton mies”En kanna mukanani vihan, surun, yksinäisyyden, hylkäämisen tai syyllisyyden muuntuneita tunteita, vaan olen oppinut ilmaisemaan niitä positiivisella tavalla.” Kyllä, minä olen perusluonteeltani hyvään uskova, iloinen ja positiivinen ihminen, joka uskoo naurun ja hymyn voimaan. ”Elämäni on paljon paremmin hallinnassani nyt, kuin se oli rakkaussuhteeni loppumisen aikaan.” Voi, kuule Bruce Fisher. Kiitos, että olet tämmöisen kirjan kirjoittanut. On antanut todella paljon ajattelemisen aihetta.

”Koen vapautta olla oma itseni.” Hieno tunne ja joskus tämmöisen asian ymmärrys vaatii jonkun tiedostamattoman ärsykkeen. Minulla se oli kirjoitus Jenni Vartiaisesta.

Mukavaa iltaa!!

-Esko-

// Lainaukset: Bruce Fisher Jälleenrakennus, Otavan kirjapaino Oy, 2013. 7. painos. //

// Kuvat: Markus Suntila //

On robotteja ja sitten on mummoja

Nämä mummelit tekivät minuun todella suuren vaikutuksen, kun näin heidän esityksen ensimmäisen kerran. Koulussamme järjestettiin tällä viikolla hyvinvointipäivä ja oli hienoa saada nämä mummut esiintymään jälleen luokkaani. Teatteri Tuulahdus on Pienperheyhdistyksen Mummilan vapaaehtoisten kummi-isovanhempien muodostama teatteriryhmä, joka esiintyy erinäisissä tapahtumissa tehden Mummila-toimintaa tunnetuksi ja edistäen ylisukupolvista toimintaa. Arvostan heidän työtänsä paljon. Virikkeitä ja iloa ilman ikärajoitteita. Mummeleiden raiderikaan ei ole ihan mahdoton. Keikkapalkkio: Kahvi ja pulla, lukee mainoslehtisessä.

Jokaisella lapsella ei ole suhdetta omiin isovanhempiinsa. Jokaisella vanhuksella ei ole tiiviitä sosiaalisia verkkoja ympärillään. Jokainen ihminen tarvitsee aitoja ja empaattisia ihmiskohtaamisia. Oli kyseessä sitten lapsi tai vanhus. Istuessani luokkani perällä katselin mummeleiden esitystä. Seurasin oppilaiden ilmeitä ja eläytymistä. Siinä hetkessä oli jotain, mitä on vaikea kirjoittaa. Se hetki huokui positiivisuutta, lämpöä ja tunnetta. Esitys koostuu perinteisistä kansansaduista eläytyneesti esitettynä. Ei ollut robotiikkaa, värivaloja tai taustamusiikkeja. Oli se satukirja ja ne kuusi mummelia. “Ne oli söpöjä ne mummot.” Sanoi eräs oppilaani.

Itselläni ei enää isovanhempia ole. He ovat enää lämpiminä muistoina mielessäni. Isovanhempien merkitys elämässäni on ollut todella suuri ja edelleenkin minulla on puhelimessa tallennettuna sen tärkeimmän mummun puhelinnumero. En minä sitä sieltä koskaan poista, vaikka muistankin sen ulkoa. Ei siitä numerosta enää koskaan kukaan vastaa. Tämä tärkein mummu nukkui pois samassa sairaalassa, jossa vastikään sattunutta reisihaaveriani hoidettiin. Siellä samaisen sairaalan yläkerrassa silitin sen tärkeimmän mummun poskea viimeisen kerran. Mummu oli siinä, muttei enää kuitenkaan ollut. Siinä minä join parisen viikkoa sitten kahvia samaisen sairaalan kahviossa ja mietin sitä viimeistä hetkeä. Kuinka kiitollinen saankaan olla, että minulla oli mahdollisuus vaalia pitkää ja tiivistä suhdetta mummuuni.

Mummut ja papat, te olette tärkeitä. Teatteri Tuulahduksen mummelit, te teette hienoa työtä ja oli ilo taas teidät tavata ja teistä kirjoittaa. Vaareista on toiminnassa kuulemma hieman pulaa. Itse ilmoittautuisin välittömästi, muttei ikä taida ihan vielä riittää.

On robotteja ja sitten on mummoja. Molempia tarvitaan. Nyt ja tulevaisuudessa.

Teksti on hyvä lopettaa suoraan lainaukseen Pienperheyhdistyksen esittelylehtisestä: “Jos mummilla ja vaarilla ei ole kissaa, olisi hyvä, että hänellä olisi edes oma kummilapsi, sillä jokainen tarvitsee jonkun josta tykätä.” -Anni 7.v.-

-Esko-