Pyörin, pyörin ja pyörin. Tuijottelin kelloa vielä joskus yhden aikaan yöllä ja tein sen klassisen virheen, että siirtelin herätystä ja kuinka paljon minuutilleen minulla on uniaikaa jäljellä. No, olihan sitä juuri sen verran, että aamulla väsytti noustessa aivan tajuttomasti. Kahvikapselit tietysti loppu, joten täytyi kaivaa hätävarana oleva mikrokahvi esille. No, sitä siinä silmät ristissä rapsutellessani kaadoin kaikki purut nätisti persialaiselle matolleni. En kerennyt aamulla siivoamaan, joten pahimmat pois ja työpäivän jälkeen uusi yritys.
Hyppäsin autoon, laitoin musiikit soimaan ja lähdin huristelemaan kohti työpaikkaani. Juuri tähän päivään sopivasti bensavalo syttyi puolessa välissä matkaa. Onneksi siellä on aina sen verran pelivaraa jäljellä, että töihin pääsee vallan mainiosti. Edelleen se jo lähes pakolliseksi muodostunut aamukahvi juomatta. Alkoi kofeiinivajauspäänsärky hiipimään ovelle. Ja töissähän lähti heti kärkeen kaikki menemään aivan eisuunnitelmien mukaisesti.
Kirjautumiset oppilaiden koneille eivät onnistuneet ja sirkus oli valmis. Mielessäni kirosin tämän digiloikan jonnekin hyvin syvälle maan uumeniin. Ja tämä todisti taas hyvin sen, mistä Maaret Kallio mainitsi kuuntelemassani äänikirjassa. Mitä tuot tilaan, kun menet sinne? Minkälaista fiilistä olemuksesi välittää? Tänään luokkaan asteli jo valmiiksi hermot pingotettu herrasmies ja auttamatta se välittyi myös ympärilleni. Ei ollut niinsanotusti ihan niitä parhaita työpäiviä. Olin tänään myös varmasti todella huono työkaveri. Naama mutrulla painelin menemään ja huomasin jo yhdessä päivässä kuinka raskasta se onkaan.
Siinä päivän kruunaavia liikuntatunteja aloitellessani oli tietysti vielä liivit ja tötsät hukassa, mutta onneksi kollegani aisti, että nyt ei Eskolla ole ehkä se kuningaspäivä menossa ja auttoi kamppeiden keräämisessä ja metsästämisessä. Viimeisen oppilaan heitettyä jokapäiväiset vakioyläfemmat olin aivan rättiväsynyt. Näin jo silmissäni itseni vaakatasossa ottamassa noin puolen tunnin päiväunia. Lähdinkin melkoisen nopeasti kohti kotia, kunnes kurvatessani tankkaamaan huomasinkin, että olin unohtanut lompakkoni koululle. No, ei muuta, kun hakemaan. Tässä vaiheessa jo hieman nauratti. Nauratti, miten kaikki nämä pikkukommellukset aina osuvat samalle päivälle.
Tankki täyteen ja kotiin laittamaan myös vireystilan tankki täyteen. Eipä ole aikoihin maistunut päiväunet näin hyvälle. Ja ei muuten jäänyt ihan siihen puoleen tuntiin. Heräsin ja naputtelin tämmöisen ihan arkisen einiin onnistuneen päivän kirjoituksen. Liikunta auttaa aina, joten nyt kone sivuun ja ulkoilemaan. Merenranta on paikka, jossa nämä pikkustressit unohtuvat. Tämä se oli tämmöinen tiistai ja huomenna taas on ukko vakioiskussa.
Ainiin. Ne kahvikapselit on edelleen loppu.
Kuinkas se on teidän tiistai hurahtanut?
-Esko-
// Kuvat: Jere Lehtonen //
Vuosia sitten televisiossa vilahtaa pisamilla varustettu vaalea kaunokainen. Kävelen television ohi ja pysähdyn sitä sitten hetkeksi tuijottelemaan. Wau, onpa reipas ja herttainen tyyppi. Monien mutkien ja ystäväni kautta päädyin tämän ihmisen kanssa hengailemaan. Minä henkilökohtaisesti olin vallan ihastunut, mutta hyvinkin nopeasti tuli selväksi, että ei meitä oltu romanttisessa mielessä luotu yhteen. Ei ollut niinsanotusti tähtimerkit kohdillansa. Harvemmin tämmöisistä lähtökohdista muodostuu mitään sen enempää. Vaan tällä kertaa kyseessä oli todella mukava poikkeus. Vuodet ovat muovanneet meistä Jennyn kanssa oikein hyviä ystäviä.