Tässä kesän kuluessa on tullut juteltua ihan hirveästi uusien ihmisten kanssa. Tuntemattomien, lukijoideni. Se on ollut eriskummallista, kun heillä on tietty kuva minusta, joka siis on varmasti piirtynyt heidän ajatuksiinsa tekstieni ja sosiaalisen median kautta. Eilen Flow-festivaaleilla ennen sitä kohuttua myrskyä keskustelin lukijani kanssa ja hän totesi juttutuokion lopuksi, että: “Ai, sähän ootkin ihan hyvä tyyppi…” Lähdin kävelemään ihmisjoukon keskelle ja tuo viimeinen lause jäi pyörimään mieleeni.
Olen kirjoittanut tänne blogiini hyvin avoimesti. Aluksi sydän täysin verellä. Haavat täysin auki. Sieltä on erinäisten ensiaputoimien kautta menty eteenpäin. Askel askeleelta. Ajoittain on menty yksi askel eteen, kaksi taakse. Olenko ollut liiankin avoin? Kirjoittanut itsestäni rakkautta huutavasti kaipaavan säälittävän lähes keski-ikäisen (joidenkin tutkimusten mukaan jo keski-ikäisen miehen). Vai olenko kirjoittanut vain inhimillisesti? Ihan normaalin ihmisen elämästä. Avoimesti ja hetkessä. Siinä hetkessä miltä on tuntunut ja mitä on päässä pyörinyt. Tällä linjalla aion edelleen jatkaa. Hetkessä ja avoimesti. Kyllä.
Blogiani aloitellessani sain eräältä lukijaltani hienon juttuidean. Kysy ja kartoita millaiset ihmiset kirjoituksiasi lukevat. Tähän postaukseen tuli ihan hirveästi kommentteja ja niitä vastauksia oli todella mukava lukea. Nyt heitänkin tämän idean päälaelleen. Tuo eilinen ja muutenkin kesäiset keskustelutuokiot ovat saaneet minut pohdiskelemaan, että millainenkohan kuva lukijoillani minusta mahtaa olla?
Millainen Esko sinne ruudun toiselle puolelle on välittynyt?
Antakaahan tulla, hetkessä ja avoimesti.
Mukavaa iltaa ja alkavaa viikkoa!!
-Esko-
// Kuvat: Jere Lehtonen //
