Tässä on nyt reilut parisen vuotta elelty etäsuhteessa. Ei, ei semmoisessa perinteisessä aikuisten välisessä, jossa on kihelmöivää jännitystä ja tapaamisen hetkellä arki tuntuu juhlalta. Olo on kuin leijuisi taivaissa ne kuuluisat pinkit lasit päässään. Katkeamattomia viestiketjuja ja yhteisiä videopuheluiden mahdollistamia kokkaushetkiä. Haaveita ja toivoa siitä mahdollisesti koittavasta päivästä, kun yhteiseen kotiin kannetaan hymy huulilla ne sunnuntai-Ikeasta ilman väittelyitä hankitut hyllyt ja vartaloa myötäilevällä patjalla varustettu satakasikymppinen sänky.
Tässä on nyt reilut pari vuotta asusteltu etäsuhteessa oman lapseni kanssa. Istuin viikonloppuna tramppaparkissa. Join yhteisestä vesipullosta vettä ja katselin, kun tuo maailman ihanin tyttö pyöritteli volttejaan. Pyllähti, nousi ylös, pyllähti, nousi ylös. Jaksoi harjoitella, kunnes onnistui. Katsoi minua silmiin, hyppäsi korkealle ja heitti iloisena kanssani yläfemman. Tässä on itsekin viime vuosina pyllähdetty, noustu ylös, pyllähdetty uudelleen ja noustu ylös. Jaksettu harjoitella vaikka kuinka paljon. Heitetty iloisia yläfemmoja. Niistä iloisista yläfemmoista huolimatta on asia, jota en vaan saa täysin adaptoitua päähäni. Se on juuri tämä etäsuhde.
Näiden reilun kahden vuoden on tämä mies tehnyt seuraavia subjektiivisia havaintoja omassa pienessä, veljeni mukaan isossa päässään. Asiat, jotka ovat olleet haastavia.
- Harvemmin lastaan tapaavana menee hyvin helposti päälle niinsanottu ”sirkusmoodi”. Täytyy yrittää keksiä koko ajan jotain megahauskaa ja virikkeellistä tekemistä. Ei sen niin pitäisi mennä ja tämän tiedostan oikein hyvin. Sitä vaan lomilla ja viikonloppuisin tekee helposti juuri niitä perusarjesta poikkeavia juttuja.
- Suhteet Helsingissä asuvien ”lapsellisten” ystävien perhetreffit ovat jääneet minimaalisiksi. Vaikka sitä kuinka yrittää vaalia näiden pikkusankareiden tapaamisia, niin väistämättä nämä langat ovat ohentuneet. Eivät saa lipsahtaa kokonaan käsistä.
- Tunnen suurta syyllisyyttä siitä, kun en vain osaa pitää kiinni omista kasvatustavoitteistani. Tämän elämäntilanteen taakse on helppo piiloutua tilanteissa, joissa olisi täytynyt toimia täysin toisella tavalla. Oli kyseessä sitten ihan pienikin asia tai vähän suurempi. “Okei, voit syödä poppareita sängyllä.” Johdonmukaisuutta Esko, johdonmukaisuutta.
- Hieman ohkainen kouluarjessa eläminen. Opettajan olen tavannut kerran. Oikein oli mukava.
- Tämä kysymys, tämä kysymys, josta olen paljon kirjoittanut. ”Kuinka usein näet lastasi?” Se häpeällinen kiemurtelu tulee edelleen, ihan jokaikinen kerta.
- Se tunne, kun lapsi soittaa iloisena kertoakseen jostain päivän tapahtumasta. Olet semmoisessa paikassa, että et voikaan ottaa vastaan videopuhelua. ”Aijaa”- vastaus tekee aina semmoisen kokovartalopuudutuksen ja parin minuutin erikoisen olon.
- Tämä tilanne on myös saanut minut todella epävarmaksi, kun tulee puhetta mahdollisesta lapsiluvustani. Yksi se on ja hyvin todennäköisesti tulee aina olemaankin. Ja noissa hommissa olisi lienee hyvä olla mukana toinenkin osapuoli, eli ei ole kyllä millään lailla ajankohtaisia nämä ajatukset.
Asiat, jotka ovat olleet positiivisia.
Aurinkoista tiistaita ja terveisiä Hyvinkäältä!!
-Esko-
// Kuvat: Jere Lehtonen //
