Etäsuhde

Tässä on nyt reilut parisen vuotta elelty etäsuhteessa. Ei, ei semmoisessa perinteisessä aikuisten välisessä, jossa on kihelmöivää jännitystä ja tapaamisen hetkellä arki tuntuu juhlalta. Olo on kuin leijuisi taivaissa ne kuuluisat pinkit lasit päässään. Katkeamattomia viestiketjuja ja yhteisiä videopuheluiden mahdollistamia kokkaushetkiä. Haaveita ja toivoa siitä mahdollisesti koittavasta päivästä, kun yhteiseen kotiin kannetaan hymy huulilla ne sunnuntai-Ikeasta ilman väittelyitä hankitut hyllyt ja vartaloa myötäilevällä patjalla varustettu satakasikymppinen sänky.

Tässä on nyt reilut pari vuotta asusteltu etäsuhteessa oman lapseni kanssa. Istuin viikonloppuna tramppaparkissa. Join yhteisestä vesipullosta vettä ja katselin, kun tuo maailman ihanin tyttö pyöritteli volttejaan. Pyllähti, nousi ylös, pyllähti, nousi ylös. Jaksoi harjoitella, kunnes onnistui. Katsoi minua silmiin, hyppäsi korkealle ja heitti iloisena kanssani yläfemman. Tässä on itsekin viime vuosina pyllähdetty, noustu ylös, pyllähdetty uudelleen ja noustu ylös. Jaksettu harjoitella vaikka kuinka paljon. Heitetty iloisia yläfemmoja. Niistä iloisista yläfemmoista huolimatta on asia, jota en vaan saa täysin adaptoitua päähäni. Se on juuri tämä etäsuhde.

Näiden reilun kahden vuoden on tämä mies tehnyt seuraavia subjektiivisia havaintoja omassa pienessä, veljeni mukaan isossa päässään. Asiat, jotka ovat olleet haastavia.

  • Harvemmin lastaan tapaavana menee hyvin helposti päälle niinsanottu ”sirkusmoodi”. Täytyy yrittää keksiä koko ajan jotain megahauskaa ja virikkeellistä tekemistä. Ei sen niin pitäisi mennä ja tämän tiedostan oikein hyvin. Sitä vaan lomilla ja viikonloppuisin tekee helposti juuri niitä perusarjesta poikkeavia juttuja.
  • Suhteet Helsingissä asuvien ”lapsellisten” ystävien perhetreffit ovat jääneet minimaalisiksi. Vaikka sitä kuinka yrittää vaalia näiden pikkusankareiden tapaamisia, niin väistämättä nämä langat ovat ohentuneet. Eivät saa lipsahtaa kokonaan käsistä.
  • Tunnen suurta syyllisyyttä siitä, kun en vain osaa pitää kiinni omista kasvatustavoitteistani. Tämän elämäntilanteen taakse on helppo piiloutua tilanteissa, joissa olisi täytynyt toimia täysin toisella tavalla. Oli kyseessä sitten ihan pienikin asia tai vähän suurempi. “Okei, voit syödä poppareita sängyllä.” Johdonmukaisuutta Esko, johdonmukaisuutta.
  • Hieman ohkainen kouluarjessa eläminen. Opettajan olen tavannut kerran. Oikein oli mukava. 
  • Tämä kysymys, tämä kysymys, josta olen paljon kirjoittanut. ”Kuinka usein näet lastasi?” Se häpeällinen kiemurtelu tulee edelleen, ihan jokaikinen kerta.
  • Se tunne, kun lapsi soittaa iloisena kertoakseen jostain päivän tapahtumasta. Olet semmoisessa paikassa, että et voikaan ottaa vastaan videopuhelua. ”Aijaa”- vastaus tekee aina semmoisen kokovartalopuudutuksen ja parin minuutin erikoisen olon.
  • Tämä tilanne on myös saanut minut todella epävarmaksi, kun tulee puhetta mahdollisesta lapsiluvustani. Yksi se on ja hyvin todennäköisesti tulee aina olemaankin. Ja noissa hommissa olisi lienee hyvä olla mukana toinenkin osapuoli, eli ei ole kyllä millään lailla ajankohtaisia nämä ajatukset.

Asiat, jotka ovat olleet positiivisia.

Aurinkoista tiistaita ja terveisiä Hyvinkäältä!!

-Esko-

// Kuvat: Jere Lehtonen //

Perjantain vanhat: Ehkäpä isän tärkein tehtävä on uskoa tyttäreensä

Pääsiäinen 2019 ja samoilla ajatuksilla.

//// ” Kukaan ei tarvitse isää tai tytärtä rakentuakseen kokonaiseksi ihmiseksi. Mutta jos tämä side on olemassa, siinä piilee mittaamattomasti mahdollisuuksia- ja kysymyksiä ja hämmennystä.” Tätä sidettä olen pohtinut paljon lukiessani tätä paljon mainostamaani kirjaa. Isän tyttö, Tytön isä. Nyt luin teoksen jo toiseen kertaan läpi. Minä olisin varmasti kokonainen ihminen ilman tytärtänikin, mutta ilman häntä ja hänen mukanaan tuomaa vastuuta ja pyyteetöntä rakkautta en varmasti olisi näin rikas, kokonainen ihminen. Lapseni on hionut särmäni pois. Puhkaissut sisältäni itsekkyyden ilmapallot ja opettanut minulle mikä elämässä on oikeasti tärkeää, merkityksellistä. Lapseni on rakentanut minusta paremman kokonaisen ihmisen.

Aiemmin minulta on kysytty asioita, joita haluan tyttärelleni antaa elämänsä taipaleelle ja mitkä ovat sellaisia asioita, joista toivoisit lapsesi sinut muistavan? Haluan, että lapselleni kehittyy vahva itsetunto. Tätä pyrin vahvistamaan sanoilla, teoilla ja lämmöllä. Itsetunto on kuin suojamuuri, joka suojelee sinua elämän karikoissa. Torjuu ilkeyden nuolet ja säilyy särkymättömänä epäonnistumisen kokemuksissa. Vahvistuu vain niinä heikkoina hetkinä, joita elämä väistämättä tuo tullessaan. Haluan, että lapseni osaa arvostaa itseään. Tietää, kuka hän on. Tekee itse omat valintansa. Valintansa, joita minä pyrin tukemaan parhaani mukaan.

” Luoda yhteisiä muistoja. Ne näyttävät kantavan vahvoina. Sellaisia muistoja, jotka elävät keskellä arkea, mutta tekevät isän ja lapsen suhteesta ainutlaatuisen.” Itse muistan omasta lapsuudestani ajat, kun äiti oli muualla ja isä hoiti meitä poikia. Isäni ei ollut mikään superkokki ja edelleen muistan miltä maistuivat keitetyt nakit runsaalla ketsupilla. Muistan, kun olimme isäni koripalloharjoituksissa mukana. Saimme pomppia trampalla ja roikkua köysissä. Pieniä juttuja, mutta ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Toivon, että jo nyt olen pystynyt F:lle tarjoamaan näitä arkisia ”muistoja”, joita hän odottaa ja tykkää tehdä kanssani. Muovailutuokiot lattialämmitetyssä kylppärissä. Yhteiset piirtotuokiot ja ne uimakoulun jälkeiset pähkinät ja pillimehu. Joka kerta ostan uimahallin vanhan koulukunnan välipalakoneesta pienen pähkinäpussin ja pillimehun. F muistaa numerot jo ulkoa. Pähkinät saa ykkösnapista ja pillimehu on numero yksitoista.

En todellakaan ole mikään täydellinen vanhempi. En usko, että kukaan on. Eikä tarvitsekaan olla. Kaikki tekevät virheitä. Harkitsemattomia päätöksiä. Tärkeintä on olla paras vanhempi juuri sille omalle lapselle. ”Armollisinta on armollisuus. Siis se, että on mahdollista pyytää ja saada anteeksi.”

Nyt on kirja luettu kaksi kertaa. Nyt on kirjoitettu kaksi pohdiskelevaa tekstiä kirjasta kummunneista ajatuksista. Näihin teksteihin on mielenkiintoista palata vuosien päästä. Kaikki kiteytyy hyvin Mikko Kuustosen sanoihin: ”Ehkäpä isän tärkein tehtävä on uskoa tyttäreensä.” Ehkäpä!

-Esko-

// Lainaukset kirjasta: Isän tyttö, Tytön isä. Mikko Kuustonen ja Jenni Pääskysaari // ////