Syntyvyys oli vuonna 2017 Suomessa kaikkien aikojen matalimmalla tasolla. Ja vuoden 2018 tilastojen mukaan käyrä x-akselilla on edelleen laskusuunnassa. Näin uutisoitiin viime viikolla lehdistössä. Syitä on varmasti lukuisia ja tämän kasvatustieteiden maisterin tietopohja ei riitä perimmäisten syiden perkaamiseen. Kannustipa Antti Rinne suomalaisia ryhtymään synnytystalkoisiin. Sanavalinta ehkä hieman erikoinen.
Itse olen lähivuosina saanut kutsuja vain taloyhtiön pihatalkoisiin, mutta sitäpä tässä pohdiskelin, jotta tulenkohan olemaan koskaan enää mukana noissa toisentyyppisissä talkoissa, niissä maailman erikoisimmissa ja hienoimmissa. Tarkennuksena: kädestäpitäjän, kannustajan ja isän roolissa…
…näenkö itseäni enää koskaan jännittämässä sitä kahdentoistaviikon ultraa, jonka jälkeen uskallan kertoa lähipiirille ääni väristen ilouutisen…
…näenkö itseäni enää koskaan kiinnittämässä ultraäänikuvaa magneetilla jääkaapin oveen…
…näenkö itseäni enää koskaan sanomassa taksikuskille, että nyt on vähän kiire. Tumppaa se punainen Marlboro ja vedä mielellään nopeinta reittiä…
…näenkö itseäni enää koskaan leikkaamassa kädet täristen napanuoraa…
…näenkö itseäni enää koskaan valvomassa sitä ensimmäistä yötä perhehuoneessa. Jolloin jokainen aivastus ja rasahdus säikäytti tavalla, jota ei koskaan ollut kokenut…
…näenkö itseäni enää koskaan omissa varpajaisissani. Tämä traditio oli myös otsikoissa tuossa taannoin, jotta miksi tämmöisiä järjestetään? Omani olivat ikimuistoiset ja hienot. Saavuin yksin kotiin, koska Kättäri oli täyteenpakattu. Tunnelmat olivat hienoisen erikoiset valvotun yön jälkeen. Kuuntelin kotona Dave Lindholmin Pieni ja hento ote-biisiä, kun veljeni soitti, että nyt poika kamat kasaan ja kaverini asunnolle. Siellä odotti lähes kaikki lähimmät ystäväni. Se oli hieno ja tunteikas ilta. Materialistisena muistona pullo, joka avataan sitten tyttäreni täysi-ikäistymisen kunniaksi. Etiketissä lahjaan osallistuneiden nimet. Kiitos muuten Pasi asuntosi lainasta…
…näenkö itseäni enää koskaan valvomassa silloin, kun pitäisi nukkua ja nukkumassa silloin, kun pitäisi valvoa…
…näenkö itseäni enää koskaan toteamassa itsekseni, että ei h#####i! Miksi juuri nyt, kun on puettu ruskovillan lämpökerrastosta lähtien maksimaalinen vaatetus päälle…
…näenkö enää koskaan sitä innostunutta ilmettä, kun avaan päiväkodin oven…
…näenkö itseni juuri nyt sellaisena isänä, joka olisin aina halunnut olla…
…olenko enää koskaan valmis luovuttamaan sydämestäni palasta ikävälle…
Tällä hetkellä huhtikuun 29. päivänä vuonna 2018 vastaus näihin kaikkiin kysymyksiin on: En.
Siman- ja munkintäyteistä vappuviikkoa!!
-Esko-
P.S. Kommenttiboksi on jostain syystä edelleen lukittu. Saisipa senkin äkkiä kuntoon…
Jokatoinen viikonloppu. Kyllä ne neonkeltaisella yliviivaustusseilla ja sydämillä koristellut päivät näyttävät niin harvoilta siinä Polkan pöytäkalenterissani. Niin siis ne päivät, jolloin pikkumimmi saapuu touhuillaan täyttämään asuntoni ja täyttämään myös sitä tyhjiötä, joka ajoittain tuntuu niin h#####n pahalta. Täytyy vain yrittää ajatella, että nopeasti se kaksi viikkoa taas hurahtaa ja ottaa kaikki ilo irti ajasta, jolloin meillä on mahdollisuus yhdessä touhuta. Yrittää hoitaa tämä oma tonttini niin hyvin kuin mahdollista. Onnistunko siinä aina? En välttämättä, mutta parhaani yritän.