Näin omasta elämästään kirjoittelevana bloggaajana sitä usein, hyvin usein pohdiskelee mitä ja ennenkaikkea millä kulmalla tänne kannattaa asioita kirjoitella. Olen kirjoittanut alusta asti todella avoimesti omasta elämästäni. Kirjoittaminen oli minulle aluksi suoranaista terapiaa. Asiat jäsentyivät päähäni paljon paremmin, kun niitä kirjoitti auki. Minä olin päättänyt jakaa asioitani julkisesti. Jonkun mielestä varmasti rohkeaa ja toisten mielestä tyhmänrohkeaa. Haluan olla ihan tavallisen ihmisen ääni, joka elää ihan tavallisen ihmisen elämää. Olen isä, käyn töissä, vietän vapaa-aikaa ja haaveilen toivottavasti kestävästä parisuhteesta, rakkaudesta.
Rakkaus on maailman hienoin asia. Koko sydämen täyttävä rakkaus on asia, jota ei voi ennakoida. Sitä ei voi estää eikä sitä voi tilata. Se voi syttyä huoltoasemalla, linja-autossa tai ihan missä vaan. Sen voi sytyttää vastustamaton hymy, älykkyys, silmät tai jossain tapauksissa myös pitkän paidan alla piilossa ollut täydellinen takamus. Rakkaus on edelleen maailman hienoin asia, mutta niin on myös empatiakyky ja toisten ihmisten kunnioittaminen. Olenkin usein miettinyt, että sen oikean osuessa kohdalle. Vaaleanpunaisten ajatusten vallatessa mieleni. Kuinka tämän asian täällä blogissani avaan? Suuresti, vai pienesti ja kauniisti? Sitähän ei voi vielä tietää eikä ennakoida. Tärkeimpänä asiana ja ohjenuorana on lähtökohtaisesti aina toisen ja läheisten ihmisten kunnioitus ja arvostus.
Usein olen treffeillä sanonut: ”Toivottavasti tuleva parisuhteeni olisi maailman paras. Ainakin yritän kaikkeni tehdä, että näin tulisi tapahtumaan.” Ilmankos olen edelleen sinkkumiehiä, koska tuo taitaa olla hieman liian raflaava repliikki ensimmäsille treffeille. Kaikki edelliset suhteenikin ovat olleet omalla tavallaan maailman parhaita. Opettavaisia ja muistorikkaita matkoja, joiden se viimeinen paluulippu on kuitenkin tilattu eri osoitteiseen. Eikä sille voi mitään. Jos ei voi yhdessä matkaa kulkea, niin on parempi lähteä kohti uusia matkakohteita. Kuitenkaan heittämättä niitä matkoilta kertyneitä matkamuistoja roskakoriin. Joku tilaa äkkilähdön, joku odottelee rauhassa sitä oikeaa paratiisiaan. Joku saattaa jäädä ikuisesti haaveilemaan niistä valkoisista hiekkarannoista.
” Minä rakastan sinua.” Voiko näin sanoa enää koskaan? Katsoa silmiin, ottaa kädestä kiinni ja sanoa nämä kolme sanaa. Kolme sanaa, jotka jokainen ihminen haluaa kuulla. Jokainen ihminen haluaa varmasti rakastaa ja tulla rakastetuksi. Toivon ja uskon, että itsekin nämä sanat voin vielä joskus kuulla ja sanoa. Jenni Pääskysaari totesi kirjassaan osuvasti: ”Jos jaat rakkautta avokätisesti ympärillesi, se palautuu sinulle moninkertaisesti takaisin. Luota siihen.” Luotan.
Näin olin kirjoittanut 17.4.2016. Luotan noihin Jennin sanoihin edelleen sataprosenttisesti. Täytyy uskaltaa antaa sille rakkaudelle mahdollisuus.
-Esko-
// Kuvat: Amanda Aho //
Tämä olo saattanee johtua osittain viikonlopun karnevaaleista ja sen aiheuttamasta tyhjyydestä. Juuri tällä hetkellä kaipaisin, että joku ottaisi kädestä kiinni. Olisi vaan tuossa vieressä. Pitäisi kädestä kiinni. Ei tarvitsisi edes sanoa mitään, ei yhtään mitään. Se riittäisi. Kirjoitan hetkessä, ja tällä hetkellä mielessäni pyörii emotionaalinen tyhjyys. Emotionaalinen paitsio, jonne olen luistellut. Linjamiehellä on käsi pystyssä. Itsekin nostan oman käteni pystyyn. Paitsiossa.