Mitä kuuluu? Nämä kaksi arvokasta sanaa laittoi ilmoille eilen moni ihminen sosiaalisessa mediassa. Eilen 10.9 vietettiin maailmanlaajuista itsemurhien ehkäisypäivää. Päivän tavoitteena oli lisätä avointa keskustelua kipeän ja vaikean asian ympärille. Minä kysyin Mitä kuuluu? ja hieman enemmänkin kollegaltani, joka tekee mittaamattoman arvokasta työtä Surunauha ry:n tukihenkilönä ja kokemusasiantuntijana.
Miten päädyit mukaan Surunauhan toimintaan?
Yksi minun elämäni tärkeimmistä ihmisistä kuoli itsemurhan kautta kolme päivää ennen jouluaattoa kahdeksan vuotta sitten. Elämä jakautui kahteen osaan, ennen ja jälkeen ja elämään asettui ihan valtavan horjuttava, uuvuttava ja ravisteleva suru. Sellainen, että pitkään sitä itki itsensä jokaisena iltana ihan loppuun ja lopulta nukahti ihan vain, koska ei jaksanut enää olla hereillä. Seuraavana päivänä kaiken aloitti taas alusta. Elin minuutista toiseen ja toivoin vain, ettei suru veisi mukanaan. Hiljalleen rakensin itseäni pala palalta siinä muuttuneessa elämässä. Tein tilaa kaikelle uudelle, surusta ja surusta huolimatta syntyvälle.
Yksi tärkeimmistä avuista, joita surumatkallani oon saanut, on ollut vertaistuki. Vertaistuessa on ihan erityinen voima. Se, että saa puhua toisten samankaltaisen menetyksen kokeneiden kanssa on jollain tapaa hirvittävän lohdullista. Siinä saa sanoa jokaisen tunteen ääneen ja se toinen usein ymmärtää. Aina ei tarvita edes sanoja ja silti se toinen ymmärtää. Halusin antaa takaisin sitä tukea, jota itse sain ja siksi päätin lähteä Surunauhan toimintaan mukaan. Ryhdyin vertaistukijaksi, myöhemmin tukihenkilöksi ja sen lisäksi vielä kokemusasiantuntijaksi, joka kouluttaa eri alojen ammattilaisia kohtaamaan surevia.
Mun menetys on ollut sellainen, jota on usein vaikea ymmärtää. Se tuntuu äärimmäisen raadolliselta ja sen merkitystä omassa elämässä on välillä ollut vaikea käsittää. Oon surumatkallani etsinyt surulle tarkoitusta ja kun saan auttaa muita, tuntuu, että suru ja kokemus löytää merkityksen, ne ei enää olekaan vaan hirveitä tapahtumia, vaan jotain, josta voi syntyä myös hyvää. Mun suuri toive on, että jonain päivänä mun kokemuksen tuoma hyvä olisi enemmän kun sen tuoma suru.
Kun ihminen on menettänyt läheisen itsemurhan kautta, löytyykö siihen aina sanoja? Tarvitseeko sanoja?
Usein tai läheskään aina ei löydy. Ei edes minulla, vaikka oonkin kulkenut mun surumatkaa jo aika kauan. Siihen ei vaan oo oikeita sanoja, eikä tarvitsekaan olla. Tärkeintä on, että ei jätä itsemurhan tehneen läheistä yksin. On aidosti läsnä ja kuuntelee. On tärkeää puhua kuolleesta kunnioittavasti ja antaa toiselle tilaa myös muistella. On ihan hirveän lohduttavaa ja merkityksellistä, kun saa kertoa omasta rakkaasta läheisestä.
Joskus sanoja tärkeämpää on esimerkiksi konkreettinen apu. Se, että auttaa tekemään ruokaa, hoitamaan kotia tai pitämään huolta lapsista, saattaa tuoda eniten lohtua siinä vaikeassa ja muuttuneessa tilanteessa.
On tärkeää myös muistaa, että suruun ei ole oikeaa kaavaa tai oikeaa tapaa. Suru on henkilökohtainen ja ainutlaatuinen ihan niin kuin me ihmisetkin. Jokainen suree omalla tavallaan, omassa tahdissaan ja juuri itselleen oikealla tavalla. Ei ole olemassa normaalia surua, eikä yhtä ainoaa tapaa surra.
Kun menetyksestä kuluu aikaa, niin oppiiko asian kanssa elämään?
Ajattelen niin, että surusta tulee loppuelämän kumppani. Se on joskus ihan hirveän läsnä ja yllättää vielä näinkin monen vuoden jälkeen hampaita pestessä tai jossain tärkeässä tilanteessa. Suru muistuttaa itsestään välillä ihan väärissä paikoissa ja oudoissa tilanteissa. Mutta se on ihan okei. Joskus se suru taas on kauempana ja sen kanssa on ainakin hetken helpompi olla.
Läheisen itsemurha on kokemus, joka muovaa elämää monella tavalla. Se on varmasti jollain tapaa aina aika valtava kokemus, eikä koskaan ihan vaan kokemus muiden joukossa. Sekin on yksilöllistä ja omaan menetykseen ja kokemukseen saa suhtautua ihan juuri sillä tavalla, kuin itsestä tuntuu.
Mulle mun menetys on tällä hetkellä raastava kokemus, joka on tuonut tullessaan myös hyvää. Paljon sellaisia asioita, joita en ilman tätä menetystä olisi koskaan kokenut ja paljon ihmisiä, joita en ilman tätä menetystä olisi koskaan tavannut. Se myös usein satuttaa ja tuntuu epäreilulta. Oon silti ihan hirveän kiitollinen kaikesta. Kaikesta, mitä oon saanut ja erityisesti siitä, että mulla on ollut elämässä niin tärkeä ja mahtava tyyppi.
Ajattelen, että ajan myötä suru muuttuu lempeämmäksi osaksi omaa elämänkaarta ja itseä. Oon kuullut sanonnan, että suru on kodittomaksi jäänyttä rakkautta. Viime aikoina olen ajatellut, että ehkä hiljalleen se kodittomaksi jäänyt rakkaus löytää itselleen sopivan paikan, siitä ehkä vähän jo korjaantuneesta sydämestä.
Niin hienoja ja lohdullisia sanoja. Jokainen ihminen varmasti lähtee elämässään jossain vaiheessa omalle subjektiiviselle surumatkalleen. Se matka tarvitsee aina vieruskaverin, tutun tai tuntemattoman.
-Esko-
Surunauha ry on valtakunnallinen vertaistukijärjestö, jonka tavoitteena on tukea läheisensä itsemurhan kautta menettäneitä ja lisätä avoimuutta puhua itsemurhista. Vertaistukihenkilömme ovat kouluttamiamme vapaaehtoisia, joilla on oma kokemus läheisen itsemurhasta. Jäseniä yhdistyksessämme on noin 800. Liity jäseneksemme tästä. Yhdistys perustettiin vuonna 1997, ja on jo yli kaksikymmentä vuotta järjestänyt toimintaa eri puolilla Suomea. (https://surunauha.net/)
Lisätietoa surevan kohtaamisesta löytyy esimerkiksi surujärjestöjen sivuilta (Nuoret Lesket, Huoma ry, Surunauha ry ja Käpy ry). Lisäksi on olemassa hanke Surevan kohtaaminen, heidän sivuiltaan saa tietoa surevan kohtaamisesta. Sivuilta voi myös tilata halutessaan kokemusasiantuntijan.
// Kuvat: Jere Lehtonen //
No Comments