Tämä on vain ihan tilapäinen vaihe elämässä. Näin ajattelin silloin vuosia sitten, kun teippailin huonekalujen paikkoja tässä nykyisessä asunnossani. Elämän pahin myrsky oli jo takana hieman tyyntynyt ja peilikirkas, rauhaisa meri edessäpäin. Minulla ei ole ollut viime vuosina kiire mihinkään. Ehkä kuitenkin ajoittain olen ajatellut, että kohta elämässäni tapahtuu jotain suurta ja kaikki muuttuu ja mullistuu. Mitä se sitten mahtaa olla?
Olen tällä hetkellä elämässäni jonkinlaisessa risteyksessä. Suoraan sanottuna en oikein itsekään tiedä mitä tulevaisuudeltani haluan. Ajoittain näen itseni asumassa Nurmijärvellä paritalossa uusperheen kanssa. Siellä huutelen pitkän ruokapöydän ääressä jälkikasvua makkarakeitolle. Ulkoilutan kultaista noutajaa (Zyrtecit etutaskussa) ja iltaisin muistan käydä laittamassa uuden ajan hybridi-Corollan lataukseen edullisten kilometrien toivossa. Onkohan se Esko kuitenkaan siellä Nurmijärven S-marketissa ihan kotonaan? En minä tiedä, en.
Pidän suuresti tästä nykyisestä elämästäni. Olen terve ja todella hyvässä fyysisessä kunnossa. On vakituinen työpaikka ja sen lisäksi tykkään tehdä kaikkea arkityöstä poikkeavaa. On luentoja, on kirjoittelujuttuja, on esiintymishommia. On ihana perhe ja paljon ystäviä. Yksi osa-alue ei ole mennyt yhtään toivotusti, mutta sille minä en mitään mahda.
Niin ja miten sen kestävän parisuhteen rakentaminen onkin nykypäivänä niin mielettömän vaikeaa? Olen tavannut aivan upeita ihmisiä, mutta suhteet tuntuvat kestävän yhtä kauan, kun sarjojen tuotantokaudet. Viimeistään viidennellä kaudella alkaa jo jompaa kumpaa ahdistamaan. Täytyypä siis aloittaa Salattujen Elämien seuraaminen. Ne eivät lopu koskaan. Kyllä minä jaksan aitoon rakkauteen uskoa. Siihen uskomista minä en koskaan lopeta. Sen epätoivoisen etsimisen onneksi olen tajunnut jo lopettaa.
Pidänkö tästä nykyisestä elämästäni vielä viiden tai kymmenen vuoden kuluttua? En minä tiedä, en. Aika näyttää mitä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään.
Tämmöisiä ajatuksia näin sunnuntai-iltaan.
-Esko-
// Kuva: Olli Laine //
10 Comments
Elämän mahtava mysteeri on se, että sitä saa asioita mitä ei ikinä koskaan halunnut, ja ne saattaa palastua suuremmiksi ja merkittävimmiksi asioiksi kuin ne, mitä alunperin toivoit saavasi.
Ja se, miten sillon löytää, kun ei etsi. Löytääkö tosiaan, vai tuleeko silloin itse löydetyksi?
Entä jos kaiken olemassa olevan keskellä tajuaa ja tuntee kiitollisuutta kaikesta siitä mitä on, onnihan löytyy arjesta, mutta samalla järjetöntä kaipausta?
Rakkaus, ikiaikainen mysteeri, suurempi kuin mikään ja samaanaikaan ollessaan saavuttamaton, se onkin saavutettavissa mitä odottamattomimmista suunnista.
Maailmassa on onneksi muutakin kuin Nurmijärvi ja makkarakeitto.
Moikka Ansku!
Voiko olla muuta? 🙂
Kiitos viestistäsi ja ihanaa viikkoa!!
Kivoja ajatuksia, kauniita. Itse ajattelin pitkään ehkä jopa liian yksityiskohtaisesti sitä mitä elämältä toivoin, juuri rakkausrintamalla. Tuli pettymyksiä pettymysten jälkeen. Viime syksynä menin pitkin hampain Tinderiin ja tapasin sen kautta miehen joka vieläkin on elämässäni. Ei ollut mitään suurta rakkautta ensisilmäyksellä, mutta molemminpuolista kiinnostusta kyllä. Ja hyvä fiilis. Sen jälkeen on ollut sekä ala- että ylämäkiä (jestas kuinka paljon yhteen vuoteen mahtuukaan…) ja pienimuotoinen taukokin. Mutta jotenkin olemme molemmat tällä reissulla ymmärtäneet että parisuhdetta nimenomaan pitää rakentaa. Ja että se on monimutkainen ja pitkä prosessi. Varsinkin tällä iällä kun molemmilla on jo yhtä sun toista elämänrepuissaan. Mutta onhan se myös suunnattoman kivaa ja palkitsevaa. 🙂 Tämä suhde ei lainkaan ole sitä mistä kerran haaveilin. Ja silti se on just hyvä.
Peukut pystyyn että sinä löydät juuri sellaisen ihmisen jonka kanssa on kivaa rakennella jotain yhteistä, ihan uutta!
Oih, Ina!! Onni, suuri onni teille. 🙂
Kiitos viestistäsi ja ihanaa viikkoa!!
Kyllä yllätyin itsekin miten monimutkaista deittailu on nykyään. Koskaan ei tunnu menevän yksiin, aina jompaa kumpaa kiinnostaa enemmän kuin toista. Toisaalta enää ei tyydy siihen, että joku on “ihan kiva” vaan haluaa suurempaa yhteyttä ja yhteensopivuutta. Sinänsä olen ihan ylpeä itsestäni, että osaan paremmin arvostaa itseäni (ja toki myös muita) ja tulla toimeen omillani.
Hyvä Saara, juurikin niin!
Kivaa viikkoa!! 🙂
On kyllä järkyttävän epäreilua, miten isot mullistukset, kuten deittailun teknistyminen ja sitten vaikkapa yksi piinaava kulkutauti, kohtelee yksilöitä. Jotkut löytävät kestävät arvot itselleen, pinnallisuus vähenee, ei enää etsitä täydellistä, vaan merkityksellistä. Uskalletaan pysähtyä, olla läsnä, kommunikoida tekemällä itsensä haavoittuvaiseksi. Ja sitten osa vaan lamaantuu, ahdistuu, pakenee ja tuntee fomoa. Svaippailee itsensä henkiseen jäätymispisteeseen. Loputon valinnanvapaus voi ollaa liikaa, melkein kahle. Aivojen palkitsemisjärjestelmää rassataan sovelluksesta toiseen pomppien. Yksinkertaisetkin päätökset kuormittavat- miten siinä voi solmia mitään vastavuoroista?
Tällaista sitä pohdiskelee aviossa elävänä, joka joutuu jo ihan työelämässä kärryillä pysyäkseen seuraamaan suhteiden monimutkaistumista. En voi aidosti tietää läpikotaisin sinkkujen onnesta tai epäonnesta, eivätkä he minun. Varsinkin kun heteronormatiivinen monogamia on niin poissa muodista. Yritys nähdä toisen silmin muuttuvaa maailmaa on kuitenkin välttämätön.
Heippa Zenia!
Tämä oli upea viesti ja palaute. Niin osuva.
Kiitos ja kivaa viikkoa!
Tasan kaksikymmentä vuotta täyttyy tässä lähiaikoina sen “Oikean” odottamisessa. Tämä aika on onneksi käytetty mitä parhaimmin eli omien rakkaitten lasteni aikuisuuteen saattamiseen. Kyllä minäkin olen yrittänyt liikkua kaikkialla baareja lukuunottamatta (olen absolutisti, enkä käytännössä käy baareissa/yökerhoissa). Kun vaan ketään ei löydy, eikä mitään sielunkumppania kävele vastaan. Se on helpommin sanottu kuin tehty, se sielunkumppanin löytyminen. No, risteyksessä ollaan jälleen kerran, kun nuorin lapsi kasaa tavaroitaan ja tekee vakavia suunnitelmia kotoa lähdöstään. Sitten kun se realisoituu, on todellakin aikaa sataprosenttisesti alkaa elämään omannäköistään elämää. Ja se mikä on uskomattominta, en ole vieläkään antanut periksi ajatukselle sielunkumppanin löytymisestä. Näin voi elämä mennä, ja minun elämäni on ollut onnellinen ja olen syvästi sitoutunut lapsiini ja heidän kasvattamiseensa. Siihenkin on sisältynyt niin paljon mielenkiintoisia vaiheita, joita minulle ilman vanhemmuuttani ei olisi koskaan tapahtunut. Perhettä minä en enää perusta, enkä missään tapauksessa näe itseäni minkään uusperheen vanhempana. Unelma sielunkumppanista elää kahden lapsettoman aikuisen elämänä. Toki siihen liitynee jonain päivänä isovanhemmuus.
Hei Kuunlilja!
Toivon ja uskon, että sinun unelmasi jonain päivänä toteutuu. Kiitos puhuttelevasta viestistäsi.
Ihanaa viikkoa!