No nyt on luxusta, nyt on luxusta

Kyllä oli Helsinki hieno ennen joulua, mutta kyllä oli Helsinki todella, todella hieno eilen iltakävelyllämme. Lux Helsinki tarjosi hieman enemmän visuaalista silmäniloa, kun tuo perinteinen lenkkini keskustan ytimessä. Tai siis se tarjosi niin paljon silmäniloa, että tuolla pienellä kierroksella tuli koettua Wau-efekti kyllä melkoisen monta kertaa. Ja on muuten hyvä efekti tuo Wau! Voi käyttää monessa asiayhteydessä. Esimerkiksi ensimmäisenä keskustelunavauksena. Ainiin, lupasin sen lemmenlaivattomuuden ainakin hetkeksi. Itse pidän suuresti visuaalisuudesta ja kauneudesta. Eilen sain olla näiden ympäröimänä. Yksi oli siinä ihan vieressä ja useampia silmien edessä.

Ja minä niin haluaisin oppia valokuvaamaan. Hieman olen siinä mielestäni kehittynyt, mutta kaukana ollaan vielä niiden huippukuvaajien otoksista. Onnekseni hyvä ystäväni aikoinaan neuvoi hankkimaan uuden objektiivin, jolla olen saanut nostettua blogini visuaalista tasoa edes himppasen ylöspäin. Tai siis toivottavasti myös teidänkin mielestänne. Tekstit edellä täällä kuitenkin tullaan menemään, mutta onhan se kiva, että täällä olisi ajoittain myös iloa silmälle. Ja nyt puhun vain ja ainoastaan itse nappailemistani kuvista. Valokuvailevat ystäväni ovat ihan oma lukunsa, joten kiitos vielä kerran teille, kun autatte.

Valon ja visuaalisuuden ilotulitus jatkuu vielä huomiseen asti, joten jos mahdollista, niin kannattaa ehdottomasti käydä pyörähtämässä. Taitaa olla Poudan Pekka juonessa mukana, koska pilkkopimeät pirteät illat tarjoavat ehkäpä parhaat mahdolliset puitteet noille upeille valotaideteoksille.

Niin ja olen muuten huomannut sen, että oksitosiini mahdollistaa iloisen ja virikkeellisen elämän aika vähillä unilla.

Mukavaa ja valontäyteistä viikkoa!

-Esko-

Vuoden narsisti, eikun…

En tiedä ovatko verensokerit vajonneet liian alas? Onko takana liian hektinen päivä? Onko ihan vain maanantai? Vai mikä saa taas listailemaan asioita, jotka ärsyttävät juuri tällä hetkellä. Tai ei edes välttämättä juuri tällä hetkellä, mutta ansaitsevat paikkansa tällä listalla maanantaina yhdentenätoista joulukuuta vuonna 2017.

  • Tumput ja hanskat. Miten minä voin kadottaa noin neljä paria käsineitä jokaikinen talvi? Onneksi äitini tämän asian tiedostaa ja jouluna on taas luvassa ainakin yksi pehmeä paketti. Tosin viime jouluna tuossa samassa paketissa oli kahdet lapaset. Molemmat ovat jo hävinneet. Myydäänköhän aikuisille semmoisia päiväkodeista tuttuja “lapasklipsejä”? Jos tiedätte, niin vinkatkaa.
  • Kuinka ei aikuinen mies ymmärrä, että polvista revityt farkut eivät kuulu Suomen talveen ja ainakaan Helsingin mereltä puhaltaviin tuuliin?
  • Tämä aina toistuva sama kaava. Koet olevasi jonkun tapaamasi ihmisen kanssa hyvin vahvasti samalla aaltopituudella. Ja juuri silloin tämä oletuksesi menee ihan metsään. Ja, kun et itse jostain syystä ihan innostu toisen kanssa samalle aaltopituudelle, on tämä vastapuoli valmis kanssani samoille taajuuksille. Kuinka se voi aina mennäkin näin?
  • Pääkaupunkiseudun liikenteen uudet “lipunleimauslaitteet”. Ennen riitti pelkkä kortin näyttö. Nykyään arvolla maksavana täytyy tehdä juuri ne kaksi ratkaisevaa hipaisunäytön kosketusta. Ne kaksi kosketusta liikaa, koska takanasi tuleva ehtii vetää syvään henkeä ja miettiä mielessään: “Miksi tuo idiootti käyttää arvoa, eikä kuukausikorttia?”
  • Ystäväni lähes joka-aamuiset paratiisilomakuvat. Ei vaan, olette reissunne todellakin ansainneet. Ehkä enemmän tässä ärsyttää se, etten koskaan saa kovista puheista huolimatta varattua reissua yhtään minnekään.
  • Take away-kahvien kannet. On aivan älyttömän vaikea kiinnittää ja olla pulpauttamatta pikkuroiskeita käsille tai kassalle. Olenkohan ainoa, joka ei tahdo saada millään sitä lörppöä muovihärpäkettä siihen lörpön pahvimukin päälle?
  • Luin tänään varmasti neljä kertaa Emma-patsaiden ehdokasuutisesta vuoden narsisti, eikun se on vuoden naisartisti. Ei olisi kovinkaan haluttu pysti sinne takanreunustalle tuo ensimmäinen.
  • Taco Bellin jonot.
  • Kuinka vasta nyt ymmärsin, miten yksinkertaisesti voi kiteyttää lapselle annetun ajan tärkeyden. “Työskentelen kotona, eikä työtilani ovi ole koskaan kiinni perheeltä. Yksikään lauseeni ei ole niin tärkeä, etteikö sitä voisi keskeyttää, kun pitää kuoria banaani.”  -Tuomas Kyrö- Todella hyvin sanottu. Aina täytyy olla aikaa kuoria banaani.

Oikein mukavaa alkanutta viikkoa!

Onko tuttuja juttuja vai olenko yksin näiden asioiden kanssa?

-Esko-

// Kuvat: Pasi Salervo //