Ajelimme autolla kesäisellä maantiellä ja autoradion uutisista heleääninen naistoimittaja kertoi päivän polttavista uutisaiheista. Yksi niistä oli sinkkuuden räjähdysmäinen kasvu. Lueskelin eilen iltapäivälehtiä ja siellä vilisi tämä samainen aihepiiri. Aihepiiri, josta olen itsekin kirjoittanut paljon. En kylläkään pitkään aikaan, joten hyvähän se on tähän aiheeseen hieman palailla.
Harmoninen parisuhde. Ei ole ihan mutkatonta lähteä tässä ajassamme lähteä rakentamaan harmonista parisuhdetta. Semmoisesta minäkin haaveilen. Näin pimeiden syysiltojen koittaessa uskoisin, että en ole asian kanssa ihan yksin. Tietysti on ihmisiä, joille sinkkuus ja yksineläminen ovat ihan tietoisia valintoja. Itse en kuulu tähän kategoriaan. Olen tässä lähivuosina saanut tutustua aivan mielettömän hienoihin ihmisiin. Alku on ollut usein vallan lemmen ilotulitusta. Vaaleanpunaiset raketit räiskyvät taivaalle, vaan sitten aina tapahtuu jotain.
Sitä aina ajoittain pohtii. Tuijottelee kattoon ja miettii, että mitä? Löytyykö täältä universumista ihmistä kenen kanssa ei sitä jotain tapahtuisi? On se vaan uskottava, että löytyy. Ah, nyt tämä alkaa kuulostamaan jo hieman epätoivoiselta. En, en minä ole epätoivoinen. Iltalehden artikkelissa silmiini iski sana perfektionismi. Kumppanin tulee täyttää tietyt kriteerit, jotka saattavat nousta aivan tähtitieteellisiin mittoihin.
Tämä ei ole ylimielinen kappale. Itselläni on korkeakoulutus, keskiluokkainen tulotaso, vakituinen työpaikka ja ajoittain ihan hyvät jutut (ainakin omasta mielestäni). Jollain mittakaavalla kriteeristö siis varmasti kunnossa. Miksi sitten tuijottelen satunnaisina hetkinä kattoon ja pohdiskelen parisuhdestatustani? Ehkäpä siksi, että sitä juuri oikeaa kumppania juuri minulle ei vain ole vielä vastaan kävellyt tai vihreää sydäntä painanut.
Olenko minä kirjoittanut itseni ikuiseksi peräkammarin pojaksi? Tätäkin aihetta olen joskus päässäni pyöritellyt. Googlettamalla saa minustakin selville melkoisen määrän asioita. Blogini on melkoisen helppo väylä saada ensikosketus viime vuosien kiemuroihini. Tämmöisiä asioita nyt on varmasti hieman turha miettiä. Se juuri oikea ihminen hyväksyy minut juuri semmoisena kuin minä olen, ilman ennakko-oletuksia. Minä ja menneisyyteni. Kaikilla on eletty elämä takanaan ja enemmän sitä on vielä toivottavasti edessäpäin.
Tulipahan nyt vuodatus tänne sunnuntain ratoksi.
-Esko-
// Kuvat: Amanda Aho //
Eilen oli pitkästä, pitkästä aikaa semmoinen ihan rehellinen alavireinen sinkkusunnuntaiaamupäivä. Ilman mitään merkittävää syytä, ilman pikkutunneille jatkuneita tansseja. Makailin vaan sängyssä varmaankin kolmeen asti iltapäivällä. Piti siivota-> en jaksanut. Piti käydä pitkällä aurinkolenkillä -> en jaksanut. Piti lähteä brunssille -> peruin, en jaksanut. En vaan päässyt millään ylös. Tuntui, kuin kuvitteelliset hahmot ympärillä osoittelisivat sormella ja nauraisivat räkäisesti. Tuolla tuo häviäjä makailee kahden peittonsa alla, tyyny jalkojensa välissä saamatta mitään aikaiseksi. Oli kyllä niin tyhjä olo.