Vieläkö sitä jotain jaksaisi opetella?

Kyselin tuossa taannoin aiheita, joita voisi täällä kirjoituksissa käsitellä. Itseasiassa tämä samainen asia on noussut jo aiemminkin esille. Eräs lukija vinkkasi, että voisin opetella jonkun ihan uuden taidon, jonka opettelun etenemistä voisi täällä blogissa seurailla. Ideahan kuulostaa oikein hyvältä, mutta mikä se semmoinen taito voisi olla? Haluaisin oppia ottamaan parempia valokuvia. Haluaisin oppia tekemään hienompia videoita. Ei, ne liittyvät liian tiiviisti tähän kakkostyöhön ja haluaisin, että se taito olisi jotain aivan muuta. Jotain, missä mennään ihan reippaasti sinne epämukavuusalueelle.

Olen aina halunnut oppia soittamaan kitaraa ja laulamaan. Teini-ikäisenä toki lauloin punk-bändissä ja ei muuten mennyt ihan nuotilleen. Osittain tämän takia muutimme musiikkityyliä, jossa laulajan rooli oli enemmänkin huutaa. Se kuulosti edes asteen verran paremmalta. Sähkökitaran hankin muistaakseni lukiossa. Ostin sen Lahden legendaariselta musakauppiaalta “äijältä”. Opin Metallican Enter Sandmanin ja Nothing else mattersin alkuriffit. Niiden toistaminen alkoi loppujenlopuksi puuduttamaan jo itseänikin. Kitara myyntiin. Isä ja äiti varmasti kiittivät.

Lukioaikoina hyvä ystäväni oli todella musikaalinen kaveri. Aina hän jatkoilla kaivoi kitaran esiin ja alkoi sillä hempeällä äänellään lurittelemaan Bluria, Oasista ja U2:sta. Me muut pojat yritimme tehdä vaikutusta tyttöihin totuudella ja tehtävällä. Ei ihan hirveän vaikea arvata kummasta ne vastakkaisen sukupuolen edustajat kiinnostuivat. Olisikohan jo ihan liian myöhäistä oppia ihan perustaidot kitarahommista (ei siis jatkojen takia)? Minulla on kyllä koripalloharrastuksen tiimoilta niin vinot sormet, että ne osuvat aina vahingossa kahteen kieleen. Nykyinen työparini on kitaramiehiä. Täytyypä kysyä häneltä onko enää mitään toivoa. Olisi nykyisessä ammatissakin oikein mukava juttu. Voisi aina välipalana soitella ja luritella parit rallit. En tiedä, riittääkö aika ja motivaatio.

Yksi asia missä olen myös aivan luokattoman heikko on tanssiminen. Ei tullut jostain syystä kutsua uusimmalle Tanssii tähtien kanssa- kaudelle. Ihme homma. Siellä olisi ollut hyvä muokata tästäkin kaverista kunnon parkettien partaveitsi. Noh, mutta ystäväni Olli on todellisia tanssimiehiä ja käy edelleen aina satunnaisesti tanssitunneilla. Hänen kanssaan on aina yhtä vaivaannuttavaa mennä sinne tanssilattialle. Toinen lähtee upealla vartalonhallinnalla mukaan siihen basson pyörteeseen. Jalat tekevät semmoista duunia ettei edes silmät pysy mukana. Toinen heiluttaa kättään ylhäällä (etusormi pystyssä) ja tekee jaloillaan sitä tuttua polvien vuorottaista koukistelua. Voitte nyt mielessänne arvailla kumpi on kumpi.

Harrastamaan tanssia. Yksin tanssitunneille. En tiedä, riittääkö uskallus ja motivaatio. Tanssitaito olisi kyllä äärimmäisen tärkeää ihan tulevaisuudenkin kannalta. Ei sitä tiedä, josko sitä joskus vielä täytyy se häävalssikin vetäistä. Sitä ei vaan voi toteuttaa Bed of rosesin tahtiin kädet takataskussa. Tätä matkaa polvienkoukistelijasta täydellisiin samba-askeliin olisi varmasti todella viihdyttävää seurata. Nämä uusien taitojen opettelut vaativat kuitenkin niin paljon sitoutumista ja aikaa, että mihin väliin niitä toteuttaisi? Olen vähän semmoinen ukkeli, että jos johonkin lähden mukaan, niin haluan tehdä sen ihan täysillä. Oli kysymys sitten parisuhteesta tai kitaratunnista.

Nämä mainitsemani ovat ehkäpä ihan liian työläitä. Mikäpä voisi olla vähän pienitöisempi? Letittäminen? Kokkaus?…

Vaihtoaskel, hyppy!

-Esko-

// Kuvat: vanhoista arkistoista Jere Lehtonen //