On kysymyksiä, jotka aiheuttavat itselläni ihan jokainen kerta todella vaivaantuneen olon. Siinä sitä yrittää jotenkin kierrellä ja kaarrella jotain järkevää suustaan. Ehkä vähän väkinäisellä hymyllä höystettynä. Pään sisällä toivoo, että äkkiä pois tilanteesta, äkkiä seuraavaan aiheeseen. Toisaalta tekisi mieli vastata, että kyllä kaikki meni muutama vuosi sitten ihan päin v###ua. Yritin minä siinä suomalaisena miehenä vähän pyristellä, mutta se lento loppui yhtä nopeasti, kun Suomen naisten hiihtomaajoukkueen haave tänään viestimitalista. Niin ja ne kysymykset. Ensimmäinen jo vanha tuttu on tämä: ”Kuinka usein näet tytärtäsi?” Ja nyt tuli uutena kysymyksenä eräältä tutulta, jota en ollut nähnyt todella pitkään aikaan. ”Esko, onko sinulla perhettä?”
Tämä ero se on asia, jonka olen pyrkinyt pyyhkimään päästäni jo ihan täysin pois. Alkanut elämään tavallista helsinkiläistyneen miehen elämää hienoisen erilaisella käsikirjoituksella. Lapsellinen ero se vaan resonoi (ai, että vihaan tuota sanaa!! käytin kuitenkin) elämään aina tasaisin väliajoin. Tuo mukanaan tilanteita, joita ei ole koskaan elämässään kokenut. Tuo mukanaan tunteita, joihin ei koskaan aiemmin ole törmännyt. Näitä on tähän mennessä tullut eteen ainakin. Paperikalenteriin tapaamisia ympyröidessäni. Uuden suhteen aloittamisyrityksissä. Lomamatkoja suunnitellessa. Jos et vastaa tarpeeksi nopeasti lapsesi viesteihin. Jos yhteinen viikonloppu on mennytkin ihan päin persettä. Huonon isän syyllisyys. Näitähän riittää ja tulee varmasti riittämään vielä hyvin pitkälle tulevaisuuteen.
Niin, onko minulla perhettä? Tämä aivan tavallinen kysymys sai minut jälleen vaivaantumaan. On, minulla lapsi taisin tähän vastata, jonka jälkeen aloin tuttuun tapaani puhumaan jostain aivan muusta aiheesta. Koripalloon liittyi. Mitä siihen sitten olisi voinut vastata? Ei ole. Tai siis tavallaan on. On, aina tasaisin väliajoin semmoinen miniperhe. Yhden vanhemman perhe. Onkohan meille mitään virallista nimitystä? En oikein itsekään ymmärrä miksi nämä tietyt kysymykset ovat itselleni ihan joka kerta yhtä vaivaannuttavia ja vaikeita. Varmasti taustalla kummittelee edelleen se häpeä ja kuvittellinen leima aivan luokattoman paskasta isästä, joka on tyrinyt oikein kunnolla. Vaikkakin sataprosenttisella varmuudella kukaan kysyjistä ei näin edes ajattele. Olettaminen on muuten resonoinnin tapaan sana, jonka käytön voisi kieltää.
Tuolla tekstissä mainittiin, että uusia tunnistamattomia tunteita saapuu mukaan esimerkiksi uuden suhteen aloittamisyrityksissä ja lähes aina jopa ensimmäisillä treffeillä. Sanotaanko nyt lyhyesti vaikka näin, että tässä tilanteessa ei olekaan ihan yksinkertaista vaan heittäytyä ja antaa mennä. Ehkäpä sitä kohtapuoliin olisi jo korkea aika taas kokeilla. Voisin kuvitella, että mahdollisesti jossain vaiheessa elämääni tuleva uusperhe on taas aikamoinen tunteiden perusopetus. Eskarista lähdetään liikkeelle. Sitä se on kai kaikilla. Uuden opettelua. Tässä iässä sitä ihmiset tulevat suhteisiin niin eri lähtökohdista ja eletyistä elämistä. Mitä minä nyt tämmöisiä hörisen? Pesunkestävä sinkkumies.
Ja alussa puhuin Suomen naisten hiihtomaajoukkueen pettymyksestä. Urheilijalle se vaivaannuttavin kysymys heti suorituksen jälkeen tunteiden kuohuessa sisällä, on lienee tämä: ”Oliko kalusto kunnossa?”
Pääosin on oikein hyvä luisto. Joissain kohdissa liisteri vielä vähän tökkää. Parhaani teen ja katson mihin se riittää.
-Esko-
14 Comments
Ajattelen että jos tekee parhaansa niin sen on riitettävä, oli sitten kyseessä pieni tai suuri asia elämässä. Kaunista viikonloppua! 🌞
Kiitos Ina!! Näinhän se menee! Kaunista alkavaa viikkoa! 🙂
Missään nimessä ei ole tarvetta vaivaantua tai tuntea, että pitäisi selitellä tuota perhe asiaa! Mielestäni on täysin oikeutettua vastata, että ”Kyllä minulla on perhe.”! Ainakin itse toisen vanhemman luona kasvaneena/asuneena pöyristyisin jos joku väittäisi, että se etävanhempi ei olisi ollut minun perhettä ihan samalla lailla kuin lähivanhempi. Miksei se toimisi myös toiseen suuntaan.
Te muodostatte tyttäresi kanssa oman miniperheenne riippumatta siitä missä kumpikin asuu!
Vastasin ehkä hieman tekstin vierestä, mutta halusin päästä sanomaan tuon.
Hyvää kevään alkua, onhan tänään vihdoin jo maaliskuu! 🙂
Hyvin vastattu Maria!
Sitä vaan taas analyyttisena miehenä alkoi miettimään ihan peruskysymystä liian monelta kantilta. Oikein mukavaa alkanutta maaliskuuta! 🙂
Sinulla on perhe tyttäresi kanssa, tietenkin! Onneksi nykysin perheitä on hyvin erinlaisia ja muotoisia😊
Moikka Jenni!
No, niinpä! Erilaisia, muotoisia ja kaikki yhtä tärkeitä. Oikein kivaa iltaa! 🙂
Hei, kyllä yksi vanhempi, olipa etä-sellainen tai millainen tahansa ja hänen lapsensa ovat perhe. Kyllä! Perheitä on moneen lähtöön. Kuka sanelee, ettei sinulla olisi oikeutta tyttäresi isänä olla hänen kanssaan perhe? Höh!
Vuosia sitten olin myöskin eron jälkeen yksinhuoltaja ja asuimme ainoan lapseni kanssa kahdestaan. Missään vaiheessa en ajatellut ettemme olisi perhe. Asia ei edes käynyt mielessä.
Kuitenkin, eräänä päivänä tähän liittyen jouduimme kokemaan yhden surullisimmista kokemuksista pikkuperheenä.
Osallistuimme viikonloppuleirille, jossa oli paljon lapseni ikäisiä kavereita. Vanhemnat oli myös kutsuttu paikalle. Oli hauskaa, pelejä ja ulkoilua, aktiviteetteja, hyvää ruokaa ja kaikin puolin kivaa.
Viimeisen päivän iltapäivänä meille ilmoitettiin, että meidät kaikki kuvattaisiin, perheittäin. Perhe kerrallaan kutsuttiin nurmikkoalueella olevaan kuvauspaikkaan. Siellä otettiin runsaasti kuvia penkillä istuen tai seisten ja eri muodostelmissa.
Ja mikäkö oli se surullinen asia?
No se, että meille kahdelle kutsua kuvaan ei koskaan tullut. Olen varma, että se ei ollut tahallista. Olimme vain niin pieni ja huomaamaton yksikkö kaksistaan, että me vain yksinkertaisesti unohduimme.
Kun tilaisuus alkoi olla lopuillaan ja teimme lähtöä ja yhtäkkiä tajusin, että meistä EI otettaisikaan kuvaa, olin niin järkyttynyt ja jopa pienessä shokissa, etten pystynyt / ymmärtänyt mennä järjestäjien puheille ja sanomaan, että hei, täällä on vielä yksi perhe.
Muistan kuinka myöhemmin istuimme lämpimässä kesäillassa kalliolla kahdestaan ja juttelimme. Minua itketti, mutta päätin olla näyttämättä sitä kuinka loukkaantunut olin. Sanoin vain, että tuskinpa me sitä kuvaa oltaisiin mihinkään tarvittukaan. Ja lapsukaiseni oli samaa mieltä. Olimme vähän surullisia, mutta vaihdoimme pian puheenaihetta ja annoimme asian olla. Teimme jotain kivaa ja asia unohtui. Siihen aiheeseen ei enää koskaan palattu.
Itse koin asian äärimmäisen ikävänä ja yksikseni kyllä itkinkin sen vuoksi.
Nyt vuosien päästä asia ei ole onneksi enää kipeä.
Paljastanpa kuitenkin sen, että en ole tästä juuri koskaan kenenkään kanssa puhunut.
Ikävä, surullinen asia, jonka ei olisi pitänyt tapahtua. Mutta se tapahtui.
Näitä sattuu. Ja elämä kolhii. Kukaan ei tällaista tahallisesti missään nimessä tekisi, joten katkera en ole koskaan kenellekään ollut.
Jos jotain hyvää tästä on tullut, voisin todeta, että olemme molemmat vahvoja, hyvällä itsetunnolla varustettuja tyyppejä nykyisin. Ikävät kokemukset vahvistavat! Elämä ja kaikki sen tuoma karaisee ja kasvattaa.
Mutta joo, perhe olimme silloin kahdestaan ja niin olette tekin.
Kivaa sunnuntain jatkoa!
Iltaa Missie!
Haluan kiittää, että jaoit tämän kokemuksesi. Kaikkea sattuu ja tapahtuu ja kuten tämäkin viesti loppuu kuitenkin vahvoihin ja luottavaisiin sanoihin. Pikkuperhe, miniperhe ja ihan yhtä tärkeä perhe, kuin kaikki muutkin. Oikein mukavaa iltaa ja alkavaa viikkoa sinulle/teille! 🙂
Tottakai sinulla on perhe. Mun tyttö muutti nyt syksyllä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle eli nähdään paljon harvemmin kuin sinä tapaat pientä tyttöäsi, enkä silti yhtään kyseenalaista, etteikö minulla olisi perhe. Totta kai on.
Mutta joo, olen todella usein juurikin miespuolisten puheissa törmännyt tuohon, että kun he niin haluisivat sen perheen…ja joillakin näistä miehistä on lapset olleet vuoroasujia…silloin on herännyt ajatus, että se nainenko sen perheen sitten tekee…?
Kiitos Reija viestistäsi!
Ja näinhän se on. Toki on perhe, miniperhe. Sitä vaan usein liikaa pyörittelee asioita päässään. Kivaa viikkoa!! 😊
Mä olen parisuhteessa, ei lapsia.
Kerran vanha tuttava kysyi saman kysymyksen, “onkos sulla perhettä”?
Vastasin, että “eeei mutta on mulla tuo mies”.
Hän siihen totesi “onhan sekin perhe”.
Sillä hetkellä tajusin, että tää on meiän pieni perhe!
Ja laulaahan siitä Samuli Putrokin:
“Sun hengitys on tasainen virta
Mä makaan liikkumatta
Ja kuuntelen, miltä onni kuulostaa
On vintin katossa fosforitähtiä
Ne valaisee
Meidän perhettä
Sen kahta jäsentä
On helppo ja luonteva olla
Sun lähelläs
Helppo ja luonteva olla
On helppo ja luonteva olla sun lähelläs”
Heippa Ohikulkija! Kiva, kun poikkesit kulkemisiltasi kommentoimaan. 😊
Putro onkin muuten hyvä. Oletkos uutta levyä kuunnellut?
EIKÄ! Menny ohi. Kiitos vinkistä! Annan sen nyt soida!
Hauskaa juhlaviikkoasi 🥂
Anna soida ja oikein paljon kiitoksia! 🙂