Helvetin myrskyistä tyyneen liplatteluun…

Hyppää sinä tuohon yhden hengen kanoottiin. Ei, en minä ole ikinä tämmöisellä melonut. Hyvin sinä siellä avovedessä pärjäät ja eikun sinne vaan. Mukana on juuri hankittu Macin läppäri ja matka kohti tuntematonta on alkanut. Siinä vähän aikaa eteenpäin liplatellesani alkaa aivan mieletön myrsky. Ensikertalaisena yritän haroa ja taistella sen minkä kerkeän. Teen kaikki mahdolliset virheet, jotka noviisi voi tehdä. On hetkiä, jolloin toivon kanootin kaatuvan ja hapen loppuvan. Onneksi voimia on sen verran jäljellä, että selviän tästä ensimmäisestä myräkästä. Pahimmilla hetkillä jouduin turvautumaan oksatsepaamidopingiin. Sallittua tässä lajissa, mutta vain hetkittäisesti käytettynä.

Tasaisempi vaihe ja alkaa jo tämä melominen onnistumaan. Puiden takaa pilkottaa aurinko ja vähän joutuu vielä myrskyn jäljiltä pudonneita asioita vedestä keräilemään. Otetaan tuosta ensimmäisenä itsetunto, arjenhallinta ja vielä mahtuu vähän iloakin mukaan. Tämähän menettelee ja säännöllisin väliajoin vierellä kirittää pieni kanootti, joka antaa entistä enemmän voimaa ja valoa matkalleni. Opetamme toinen toisiamme ja pikkuhiljaa alkaa hommat luonnistumaan. Päiväkirjaa matkasta olen koko ajan kirjoittanut.

Ei helvetti! Edessä siintää jälleen myrskypilviä. Nyt on laitettava läppärikin piiloon, on pidettävä pieni tauko. Pienempi kanootti lähteekin lipumaan hetki hetkeltä kauemmas. En voi muuta, kuin katsella. Tätä hetkeä en tule ikinä elämässäni ymmärtämään. Hyväksyä se täytyy, koska muuten jään ikuisiksi ajoiksi seilaamaan tänne myrskyn keskelle. En olisi koskaan osannut kuvitella, millaiselle matkalle tässä vielä joutuu, mietin mielessäni. Katselen tarkemmin kanoottiani. Häpeä lukee kissankokoisilla kirjaimilla kyljessä. Sen kanssa jatketaan matkaa. Päiväkirjaa olen koko ajan kirjoittanut. Valtakunnan media on myös tarttunut mukaan matkalleni, mustalla fontilla. 

Juuri, kun alkoi tasaisessa aallokossa eteneminen onnistumaan onkin aika aloittaa kaikki taas alusta. Hapuilevin ottein on lähdettävä etenemään. Aikaa harjoittelulle on entistä enemmän. On vain yritettävä löytää se valo ja ilo takaisin, joka on tälle melojalle ominaista. Eteenpäin vaan, eteenpäin vaan. Viereen lipuu ajoittain myös isompia kanootteja. Vähän aikaa siinä vierekkäin seilataan ja se tuntuu hienolta. Niin hienolta, että tekee mieli huutaa ulapalla niin, että kaikki kuulevat. Avovedessä ääni kantautuu vähän turhankin hyvin. Vähän rauhallisemmin seuraavalla kerralla. Päiväkirjaa olen koko ajan kirjoittanut. Valtakunnan media tarttuu jälleen mukaan matkalleni, vaaleanpunaisella fontilla.

Ilman sen suurempia haavereita jatketaan matkaa. Usko siihen elämän suurimpaan, tavoittelumpaan ja ehkäpä vaikeimpaan asiaan on palannut. Niihin kolmeen sanaan, jotka jokainen haluaa kuulla ja sanoa. Alkaa jälleen tämä homma luonnistumaan. Todella opettavaisia kokemuksia on matkalle mahtunut. Parhaan tulokasmelojan palkintokin tarttunut mukaan. Paljon tässä on avovedessä kerennyt mietiskelemään elämää. Paljon tässä on kerennyt keräämään oppeja tulevaan. Saa tulla melkoinen myrsky, että enää koskaan kaatuisin. Yksin tässä on jälleen seilattu ja se tuntuu jo ihan normaalilta. Se tuntuu ihan hyvältä. Se tuntuu tarpeelliselta. Pieni kirittäjä antaa ajoittain voimia, iloa ja energiaa. 

Aallot ovat kuluttaneet kanoottini kyljen tekstiä. H on kulunut ja viimeisen ä:n pisteet jonnekin huuhtoutuneet. Ensimmäinen ä- kirjain näyttääkin ihan u:lta. Upea, nyt siinä lukee upea. Tämä täytyy muistaa, jos haluan joskus vierelleni vielä isomman kanootin kulkemaan. Kukaan ei epätoivoista ja vanhoissa aalloissa kulkevaa seilaajaa rinnalleen halua. Juuri nyt on hyvä ja tyyni. Joskus, onneksi harvoin enää hieman keinuttaa.

Tämä oli E2O-blogin tuhannes (noin) kirjoitus. Tämä oli referointi matkastani, jonka olen tämän blogin kanssa kulkenut. Kiitos kaikille mukana seilanneille. Olette upeita!!

-Esko-

// Kuvat: Jere Lehtonen //