Mielenterveystakuu

Huhtikuisena iltapäivänä haikara kuljettaa potran pojan tähän maailmaan. Miehen elinikäodotteen noin kahdeksankymmenen vuoden mielenterveystakuulla varustettuna. Vanhemmat pitävät pojasta hyvää huolta ja varmasti muistavat jokaiseen leukapoimuun rasvaa laittaa. Jostain kuvasta muistan katsoneeni, että ainakin neljä niitä löytyi.

Poika varttuu ja tulee menestystä urheilukentiltä. Tulee menestystä opinnoissa. Tulee menestystä parisuhteissa. Perusilme naamalla on hymy ja yleinen ote elämään on todella positiivinen. On ystäviä, on työtä, on ravintoa, on rahaa riittävästi, on elämä. On onnellinen elämä. Eihän tämmöisen pojan haikaran lupaama mielenterveystakuu voi millään raueta.

Ei enää niin potra poika istuu sängyllä huoneessa, jossa ikkunan edessä roikkuu kaksi eriväristä verhoa. Leukapoimut ovat hävinneet ruokahalun mukana. Pöydällä pino laskuja ja tiskialtaassa viikon tiskaamattomat hienot Iittalan mukit ja lautaset. Parvekkeella poika nojaa kaiteeseen ja tuijottaa lasittuneella katseella tyhjyyteen. Puhelin värisee taskussa. Äiti soittaa ja heti perään isä. Ei hän niihin jaksa vastata. Puhelin värisee taskussa. Ystävät soittavat. Ei hän niihin jaksa vastata. Syke heittelee, onneksi Oxaminilla tasaantuu. Perusilme kasvoilla on täysin neutraali, ilmeetön. Takuu raukesi.

Poika nappaa nenäliinan käteensä pyöreältä pöydältä. Siinä on herätyskello ja pieni ruskea nahkainen muistikirja. Rauhallinen keskustelu täyttää pienen huoneen lähellä Hietalahden hautausmaata. Hän on keskellä myrskyä. Kaikki tasaantuu kyllä. Nämä asiat jäävät pyörimään pojan mieleen, kun hän poistuu terapeutin vastaanotolta. Onneksi hän tajusi sinne mennä, ennen suistumista vielä syvemmälle ja syvemmälle kohti myrskyn keskiötä. Onneksi hän ei lähtenyt korjaamaan rauennutta takuuta väkijuomilla. Olisi siellä varmasti juttukavereita ollut pubinkin nurkassa, pyöreässä pöydässä. 

Näin vuosien jälkeen sitä on useasti mietiskellyt, että miksi juuri minä tein todella rajun sukelluksen ilman snorkkelia syvään ja sameaan veteen? Miksi se haikaran lupaama mielenterveystakuu hetkittäisesti raukesi? Olin aina kuvitellut, että ei se nyt ainakaan kohdalleni voi sattua, iloiselle potralle pojalle. Elinikäistä takuuta ei voi kenellekään myöntää. Ei, vaikka jokaiselle vauvalle semmoisen haluaisi haikara kauniilla kirjoituksella kirjoittaa. 

Tämä omalla tavallaan kaunis kirjoitus sai lähtölaukauksen valotolpasta repsottaneeseen, puoliksi revittyyn terapiatakuu-tarraan. Siitä sitten palailin ja kelailin, palailin, kelailin ja lopuksi hymyilin. On tärkeää, että näistä asioita puhutaan avoimesti. Tai niin ainakin itse koen. Ei puhuttu, kun minä olin nuori, aikuinen tai nuori aikuinen. Tai jos puhuttiin, niin ei ne minua kiinnostaneet, koska ei ne juuri minua voi koskettaa. Minullahan oli takuu voimassa.

-Esko-

// Kuvat: Jere Lehtonen //