Tästä samasta tunnelmasta ja hetkestä olen kirjoittanut jo vaikka kuinka monta kertaa. Tulen varmasti kirjoittamaan tästä vielä vaikka kuinka monta kertaa. Ovi sulkeutuu ja pikkuheppu lähtee. Takapenkille jäi tällä kertaa kaksi piirrustusta ja puoliksi syöty välipalapatukka. Nappasin patukan ja söin sen itse pahimpaan nälkääni. Hyviä nuo Elovenat. Vaikka päässä on rekisteröitynä asia, että kukaan ei häviä mihinkään ja kohta taas näemme. On tuo hetki aina yhtä vaikea. Autonrenkaat kohti kotia, pari nielaisua, kova puristus ratista ja tuttu musalista soimaan. Hänellä on kaikki hyvin, minulla on kaikki hyvin. Tähän uskon.
Jokaista asiaa voi tässä maailmassa varmasti lähestyä myös positiivisen ajattelun kautta, joten lähestytäänpäs tätäkin. Optimitilannehan olisi varmasti hieman toisenlainen, mutta olen todella onnekas, että ammatinvalintani on opettaja. Lomia on tasaisissa sykleissä, joka mahdollistaa pidempien aikojen viettämisen miniperheenä. Ajoittain lyhyemmän työpäivän sattuessa voin huristella viettämään arvokasta isä-tytär-aikaa. Aikaa, jonka viettäminen oli aluksi minulla melkoisen hakusessa.
Ydinperheen isänä olo vaati harjoittelua. Etävanhempi-isänä olo vaati harjoittelua ja varsinkin nyt harvemmin lastaan tapaavana vaatii entistä enemmän harjoittelua, tai ehkä enemmänkin totuttelua. Rajat ovat rakkautta. Sen tietää jokainen vanhempi. Etävanhempana tuo oma päänsisäinen kasvattaja kokee helposti kolauksen. Tai ainakin minulle näin tapahtui. Tunnistin ja ajoittain tunnistan sen edelleen. Joistain asioista lipsuu helposti, tiedostaen koko ajan, että näin ei tulisi toimia. Välillä mietin itsekin. Ole nyt Esko se jämäkkä faija. Elä ole mikään hattaraa tarjoava hupiukko. No, kun itsekin tekee välillä mieli viikonloppuisin ja lomilla vetää sushia sängyssä ja perään iso säkki karkkia.
Syysloman startti oli oikein onnistunut. Hauskaa ja touhuntäyteistä meininkiä. Reisirintamalta tuli myös huojentavia uutisia. Vamma paranee ilman leikkaushoitoa. Kärsivällisyyttähän se vaatii, mutta sitähän minulta tunnetusti löytyy, eikun…Kiteyttetynä tähän loppuun. Silloin, kun lapseni hymyilee. Näyttää minulle koko tunnearsenaalinsa ja on onnellinen. Silloin minäkin olen onnellinen. Ei minulle isänä ja vanhempana mikään muu merkitse yhtään mitään.
Tämmöisiä ajatuksia nousi tänään tuolla syksyisellä moottoritiellä.
-Esko-
// Kuvat: Jere Lehtonen, Pasi Salervo //
8 Comments
Lapsi tarvitsee ihan tavallisia asioita, rajoja ja rakkautta. Myös etäisältä. Jos tarjolla on pelkkää sushia, irtokarkkeja ja sirkushuveja, alkaa lapsikin vähitellen miettiä, että mitä kaikkea tässä paikkaillaan ja miksi.
Kyllä Diudiu! Juurikin näin. Onneksi on tarjolla paljon muutakin. Hyvin paljon muutakin. Kivaa iltaa!!…????
Moi Esko!
Olen itse lasteni isän kanssa tilanteessa, jossa olemme puhuneet erosta jo jonkin aikaa, välillä tuntuu (liian usein) siltä, että pakataan kamat tässä ja nyt ja toisina päivinä taas siltä, että kyllä me tämä jotenkin saadaan toimimaan, nimenomaan lasten takia. Meillä on kaksi alle eskari-ikäistä lasta, joten huoli heidän hyvinvoinnista painaa harteilla mahdollisen eron konkretisoituessa. Toisaalta, en halua lasteni kasvavan kodissa, jossa ilmapiiri on tulehtunut, ja jossa saavat aivan väärän mallin toimivasta parisuhteesta….niin hankalia asioita. Voi kun olisi olemmassa joku, joka vaan tulisi ja kertoisi mikä olisi kaikkien kannalta paras mahdollinen ratkaisu 🙁
Mutta, halusin sinulle kertoa, että on kiva (tähän oli tosi vaikea keksiä hyvää adjektiivia, sillä ei se nyt kuitenkaan kivaa ole) lukea tarinoitasi isän näkökulmasta eron jälkeisessä elämässä. Toivon, että blogisi auttaa muita samassa tilanteessa olevia kenties näkemään asioita myös sen toisen kannalta. Lasten vanhempien erossa kun on kuitenkin aina muistettava, että lapsi/lapset ovat keskiössä.
Ja hei, loistavaa, nuo reisirintaman uutiset! Jaksamista paranemiseen! Tiedän kokemuksesta, että saattaa tuntua jokseenkin turhauttavalta, mutta onneksi (?) aika menee tässä iässä jo nopeasti 😉
Heippa Neiti numero nelonen!
Itse toivon myös, että kirjoitukseni antavat aihetta pohdintoihin ja herättävät ajatuksia. Ketään en halua mitenkään ohjeistaa tai neuvoa. Jokaisen tilanne on uniikki ja erilainen. Tsemppiä teille ja toivottavasti päädytte kaikille parhaaseen ratkaisuun…????
Jep. Kyllähän tuo jalka vielä kuntoon tulee. Joka päivä tuntuu paremmalta. Pitää vaan malttaa! Mukavaa iltaa!!
Omia lapsia ei itselläni vielä ole mutta tunnistan nuo ajatukset kyllä! Toki kummilapsia ja omia lapsia ei mitenkään voi verrata keskenään, mutta kun pääsee viettämään aikaa kummilasten kanssa on omassa päässä koko ajan ajatus siitä että täytyisi tehdä jotain supermahtavaa ja syödä karkkia yöhön asti. Todellisuudessa lapsille jää kuitenkin mieleen ne pienet arkiset asiat esim. omalla kohdallani kummityttö 5v jaksaa edelleen muistella miten kivaa oli kun hain hänet päiväkodista viime keväänä (asumme siis eri paikkakunnilla ja tällainen ei yleensä ole mahdollista). Pointtina ehkä se, että lapsille tekemistä ja herkkuja tärkeämpää on se tunnelma ja yhdessä vietetty aika, aito välittäminen ja hassuttelu ihan arkisissa asioissa 🙂
Iltaa Jenna!
Ajoittain voi tehdä sitä supermahtavaa ja syödä karkkia vaikka sinne yöhön asti. Ja olet täysin oikeassa, että ne pienet, arkiset asiat ja yhdessä olo ovat niitä kaikista tärkeimpiä. Ihan varmasti. Tämän kaikki varmasti tiedostavat, mutta joskus sitä vaan lipsuu. Kiitos viestistäsi ja mukavaa loppuviikkoa!!…:)
No niinhän sitä lipsuu, välillä useinkin 😀 huippua loppuviikkoa sulle myös ja paranemisia jalalle!
Kiitos Jenna!!…????????