”Kiitos tästä kirjoituksesta. Joudun katsomaan itseäni peiliin. Jo useamman vuoden sinkkuna olleena ja pikkuhiljaa uutta suhdetta toivovana ja tinderöinnin aloittaneena olen kylmästi vetänyt punaiselle kaikki miehet, jotka ilmoittavat näkevänsä lastansa pari kertaa kuukaudessa/joka toinen viikonloppu. Olen tyhmästi ja todella yksisilmäisesti päätellyt, että jotain niin kamalaa on tapahtunut, että isä ei halua nähdä lastaan useammin. Oma lapseni on minulla 24h (leski) ja jotenkin tuntuu pahalta ja kummalliselta, että jos nyt edes joskus löytäisin uuden kumppanin, että hän viettäisi enemmän aikaa minun lapseni kanssa kuin oman lapsensa kanssa. Nyt pitää tuulettaa näitä oman pään tyhmiä ajatuksia ihan kunnolla ja yrittää olla ihminen ihmiselle.”
Tämmöinen kommentti saapui Ero laskee huonekorkeutta kirjoitukseeni. Tämä kommentti antoi kiitoksen aihetta minulle ja minä haluan osaltani kiittää tämän kommentin lähettäjää. Se on se häpeä, josta minäkin olen paljon puhunut. Ja tässä kommentissa tiivistyy oikein hyvin se asia, miksi minulle edelleen se vaikein kysymys on: Kuinka usein tapaat tytärtäsi? Tähän vastailin viikonloppuna monta kertaa, kun tapasin ihmisiä, joita en pitkään aikaan ollut nähnyt. Samanlaista häpeällistä kiemurtelua jokaikinen kerta.
Vaan pitääkö minun ajatella mitä muut elämästäni ajattelevat? Ei varmasti, mutta tuo kommentti jotenkin osui niin suoraan omiin ajatuksiini. Olettaminen erinäisistä asioista menee lähes aina väärin. On varmasti paljon ihmisiä, jotka olettavat lapsiaan harvemmin tapaavien aikuisten olevan jollain tavalla “kamalia” ihmisiä. Eivät halua tavata lapsiaan yhtään useammin. Ei se aina mene ihan tuon kaavan mukaisesti. Tämä on juuri se asia, jota olen päässäni ihan hirveästi pyörittänyt ja nyt kun joku sen näkyväksi kirjoitti, tunnistin niin itseni tuosta. Oletan itsekin ihmisten pitävän minua jotenkin “kamalana” ihmisenä. Tämä on varmasti yksi syy, joka toistuvasti saa minut häpeilemään tuon mainitsemani kysymyksen edessä.
Jos sain kirjoituksellani kommentin kirjoittajan katsastamaan peiliin ja hieman tuulettelemaan omia ajattelumallejaan. Saman tein minäkin. En voi kantaa loppuelämääni häpeää perhetilanteestani. En vain voi. Tiedän olevani täysin (lähes) normaali ihminen ja isä, joka vain yksinkertaisesti tapaa lastaan harvemmin. Harvemmin kuin oli omissa isyyshaaveissaan miettinyt. Ja jos joku minut tämän takia tuomitsee ja tekee omia olettamuksiaan. En minä sille yhtään mitään mahda. Ei minun tarvitse omaa elämääni hävetä, eikä häpeillä.
Häpeä ei häviä lääkkeillä. Näin olen aiemmin otsikoinut yhden teksteistäni ja hieman samantyylisiä tuntemuksia näppäimistöllä naputellut. Häpeä hävinnee vain asian hyväksymisellä, joka on itselleni hyvin haastavaa. Istuin punttitreenini jälkeen infrapunasaunassa ja Ylen keskustelussa puhuttiin häpeästä ja sen voittamisesta. Eräinä aseina mainittiin itseironia ja huumori. Näissä kahdessa asiassa olen mielestäni todella hyvä. Huumori on ydinvahvuuteni ja minä todellakin osaan nauraa itselleni.
Tämä on vain aihe, josta en vitsiä osaa, enkä halua vääntää. Eikä kyllä tarvitsekaan. Tässä asiassa on vain löydettävä muut aseet. Psykologini sanoi aikanaan minulle: ”Sinun täytyy vain antaa itsellesi anteeksi.” Anteeksianto, asioiden sataprosenttinen hyväksyminen ja usko hyvään tulevaisuuteen. Kokeillaanpa niitä. Kiitos vielä kerran tämän kommentin kirjoittajalle ja haluan toivottaa kaikkea hyvää elämäänne.
-Esko-
// Kuvat: Antti Sihlman //
19 Comments
Kiitos Esko tästä mieltä avartavasta tekstistä. Ideaalitilanteita elämässä ei ole, mutta tämä on juuri sitä mitä itse asioille voi tehdä.
Kiitos itsellesi Titsu viestistäsi…????????????
Kiitos tästä tekstistä. Tuttuja ajatuksia. Itsellä kolme lasta ex-miehen kanssa ja erottiin pari vuotta sitten. Vanhin lapsi oli jo koulussa, kun ero tuli, joten päätettiin jäädä asumaan lähekkäin (koulu ja päiväkoti pysyisi lapsilla samana) ja viikko-viikko -systeemillä mennään vuorotöiden vuoksi. Itsellä on edelleen työstämistä tässä kuviossa, isäviikolla ikävä lapsia on kova ja oman elämän ja kuvioiden selittely tuntuu välillä ahdistavalta ja hankalalta. Hävettääkin. Eniten varmaan sattuu kommentit kuten ”itse en kyllä ikinä vois olla lapsista erossa viikkoa!” Niin. Eihän sitä meistä kumpikaan haluaisi, mutta tähän systeemiin yhdessä päädyttiin. Tiedän, että lapsilla välillä turhauttaa vaihtaa paikkaa viikon välein, mutta ollaan tosiaan molemmat exän kanssa vuorotyöläisiä, joten ei oikeen muutkaan ratkaisut toimisi. Toisen viikollakin paljon autellaan lasten harrastuksiin kuskauksissa ja ollaan tekemisissä muutenkin. Onkohan tosiasiassa mennyt kertaakaan kokonaista viikkoa etten olisi lapsia nähnyt vaikka ovat isällään… Ei varmaan elleivät ole olleet reissussa tai mummolassa. Eli yhteispelillä mennään täällä hyvin pitkälle erosta huolimatta. Tämä tuntuu välillä melkoiselta sillisalaatilta tämä arki ja sen selittely muille on kiusallista. Ai te ootte noin hyvissä väleissä, miksi sun pitää lapsia kuskata jos ei ole sun viikko jne. kommenttia ja ihmettelyä kuulee usein. Jep, vanhempia ollaan yhdessä vaikka meidän parisuhde päättyi. Mut se häpeä on siellä silti… Miten muka lapset ei ole koko ajan äidillä? Ai sulla on viikko et saat tehdä mitä haluat?
Tsemppiä meille Esko. Elämiä on yhtä monennäköisiä kuin on ihmisiäkin. Turhaan häpeillään. Nenu pystyyn ettei kruunu tipahda! 😉
Kiitos Anu itsellesi viestistä! Hienoa, että teillä hommat tuntuvat rullaavan vallan hienosti. Samaistuit myös tekstiini, joka antoi hyvää vertaistukea, vaikka tilanne hieman eri onkin. Mukavaa viikkoa!…????????????
Tuli vähän surullinen olo, että häpeät tilannetta. Toisaalta ymmärrän sen kyllä. Sellaisen epäonnistumisen tunteen… Itse häpeän juuri tällä hetkellä, että entinen suhteeni vaikuttaa muhun edelleen ja onnistuu loukkaamaan mua sieltä vuosien takaa, vaikka mulla on kaikki asiat todella hyvin! Mutta en edelleenkään sitten ole tarpeeksi vahva ja vapaa häpeästä, liittyeb henkilöön, joka on ei ole vuosiin ollut osa elämääni… Joten ymmärrän, että jos asiaan liittyy oma lapsi, maailman rakkain olento, niin tilanne on vaikea ????
Joo, tätä on välillä Muffin edes kenellekään yrittää selittää. Elämä se on sellaista ja uskon, että aika auttaa ihan kaikkeen. Häppee se o ihan ihme homma. Kivaa viikkoa ja kiitos, kun jaksat aina kommentoida, arvostan paljon. Tulee hyvä mieli…????????
Kiitos Esko, tuli mulla hyvä mieli tosta sun kommentista ☺️
????????
Toivottavasti et ota kommenttia ärsyttävänä, mutta kun sanot ettet tilanteelle MITÄÄN mahda, niin oletko miettinyt että olisiko mitään mahdollisuutta muuttaa lähemmäksi tytärtäsi ja koittaa saada viikko-viikko systeemiä? Ja jos et voi niin kuvitella tekeväsi, voisitko tosissaan miettiä, miksei? Miksi ihmeessä ei?
Kuulostaa toki epäreilulta että sinun pitäisi näin isot elämänmuutokset tehdä kun kerran lapsen äiti tämän välimatkan järjesti, mutta jos unohdat sen ärsyttävyyden ja mietit vaan tytärtäsi ja sinun suhdettasi häneen, olisiko siinä kuitenkin joku pointti?❤️
Itse muutin Tampereelle samankaltaisen perhesekoilun vuoksi,eikä kaduta yhtään! Hieno kaupunkia ja leppoisia ihmisiä, täällä saa elämän nopeasti rullaamaan oman näköiseksi.
Mukavaa viikkoa!
Heippa Mannalainen!
En tietenkään ärsyynny, en. Tätä samaista asiaa on moni ehdottanut ja toki olen sitäkin joskus päässäni pyörittänyt. Nyt on kuitenkin rakennettava tästä vallitsevasta tilanteesta niin hyvä kuin mahdollista. Ei ihan yksinkertaisia asioita. Oikein kivaa viikkoa…????????
Ei se elämä ole muiden mielyttämistä varten tehty tai että pitää muille selitellä omaa elämää ja sitä kautta häpeillä asioita, joille ei voi mitään tai jotka ovat juuri niin parhaassa tilanteessa kuin sillä hetkellä on mahdollista. Tsemppiä❤
Kiitos Bebe viestistäsi. Näinhän se on…????????
Hyvä kirjoitus! Itse olen aina miettinyt niitä perheitä joissa lapset seilaavat joka toinen viikko eri kodeissa. Olisin ainakin itse lapsena kokenut sen raskaana ja stressaavana. Minulle sopi se, että tapasin isääni noin joka toinen viikonloppu ja lomilla.
Kiitos Laura näkökulmastasi. Kiitos…????????
80-luvun erolapsena minä olin enemmän kuin tyytyväinen ratkaisuun, jossa tapasin isääni noin kerran kuukaudessa. Olin eron aikaan hyvin nuori vielä, enkä kokenut missään vaiheessa isän uutta asuntoa kodikseni. Voin vain kuvitella sen ahdistuksen määrän, joka olisi iskenyt, mikäli rauhallinen ja omissa oloissaan viihtyvä lapsi olisi joutunut vaihtamaan asuinpaikkaa viikon välein!
Äidin luona oli koti ja isää tapasin sitten muuten.
Nykypäivänä näin ei varmaan saisi sanoa, mutta oli ihan paras ratkaisu. Koen eläneeni tasapainoisen lapsuuden.
Hyvää syksyä, Esko!
Hyvä ja koskettava postaus joka muistuttaa juuri siitä että emme todellakaan voi tietää kaikkea toisten ihmisten asioista. Ja että sen takia pitää muistaa suhtautua ihmiseen kuin ihmiseen empatialla. Itse vartuin lähes ilman isää (hän on alkoholisti) mutta olen ikuisesti kiitollinen äidilleni joka ei ongelmista huolimatta ikinä puhunut hänestä pahaa. Nyt omat lapseni näkevät isäänsä viikonloppuisin ja lomilla (asumme isän kanssa eri kaupungeissa mekin) ja olen kiitollinen siitä että heillä ON isä jonka he tuntevat ja näkevät säännöllisesti. 🙂
Kiitos Ina! Tämä oli oikein hieno ja herättelevä viesti…????????????????
Minun lapsi näki pienempänä isäänsä joka toinen viikonloppu vaikka välimatkaa oli vain 6 km, ei koettu mitenkään järkeväksi lapsen kannalta jatkuvaa kodin vaihtoa, ois aika rankkaa itsellekkin vaihtaa paikkaa viikon välein…Nyt isompana näkee isäänsä enemmän ja ihan tasapainoinen muksu on????
Kiitos Heli viestistäsi. Tämä oli rohkaiseva…????????