Kaukosuhdekeskiviikko

OSA 1. Lähtö

Jos et jaksa lukea keski-ikäisen miehen tunnekuohuissa kirjoitettua vuodatustekstiä, niin avaa televisio ja keskity vaikkapa Yleltä tuleviin puoli yhdeksän uutisiin.

Tästä (hieman sensuroidusta) kirjeestä kaikki alkoi lähes tasan vuosi sitten. Hyvin huuruinen illanvietto Helsingin yöelämässä sai aivan yllättäviä käänteitä. Oli Lahen ystävien pikkujoulut, jotka itseasiassa meinasin peruuttaa. Viimein päätin, että mennään nyt kuitenkin käymään, kun on kaikki vanhat tutut samaisessa kaupungissa. 

“En minä mitään olisi tarvinnut…

En jaksa lähteä minnekään, en. Se oma lenkki, se oma sauna ja se oma sänky on niin turvallinen ja hyvä. Yksin on hyvä olla. Merkityksettömät kohtaamiset toistuivat ja toistuivat ja toistuivat. Tai jäivät toistumatta. Kyynisyyden aallot nekin pyyhkivät pois päästäni. No, on nyt sentään lapsuudenystävien pikkujoulut. Kyllä minä lähden käymään. Ensimmäinen, toinen, kolmas, Jallu, neljäs. Joo, ota taksi. Erottajalle.

Kulman taakse se jätti. Povitaskussa tölkki keskiolutta ja sitä kaivaessa ohitankin jonkun uuden ja ihmeellisen, joka tuleekin muuttamaan paljon. Jo nyt se on sitä tehnyt. Jono ja olut. Koronapassi ja narikka. Narikasta noin kuuden metrin päässä kuuntelen epävireistä Paratiisia, kunnes eteeni ilmestyy se uusi ja ihmeellinen. Paratiisi löytää nuottinsa. Hymy on valloittava. Se hymy, joka on niin merkityksellinen. On tanssia, on väkijuomia. En minä niitä niin montaa olisi tarvinnut, todellakaan.

On aitoa naurua ja lupaus viikosta. Outo olo valtaa mieleni. Lenkki ja juttelut. Jännittää ja ei jännitä samaan aikaan. Viestittelyä ei vaan tee mieleni lopettaa.

Näennäissiivous ja ensimmäinen ilta. Kultainen kortti johdattaa Tapiolaan. Levinnyt majoneesi on suurin huolenaihe. On epävarmuutta ja taistelua omaa päätä vastaan. Eihän näin nopeasti voi, ei todellakaan. Niin ne yhteiskunnan normit ja rakkausoppaatkin sanovat. Kattellaan nyt vaan. Ei, en minä mitään rakkausoppaita nyt halua tarvita.

Merkityksellisyys on palannut elämääni. Se yksi hetki muuttikin nyt niin paljon. Jokainen hetki sen jo hieman tutun ja ihmeellisen kanssa tuntuu niin arvokkaalta ja etuoikeutetulta. Kaupunki ja ylpeys. Kaupunki ja aina minä siinä puisen oven edessä odotan, kun näen ne askeleet portaikossa.

En minä mitään olisi tarvinnut ja nyt en enää muuta tarvitsekaan.

Olet ihana tyyppi.

Terveisin! Esko“

En minä mitään parisuhdetta elämääni etsinyt. Tai siis ehkä tarkemmin sanottuna en enää osannut pitkän on ja off- sinkkuvaiheen elettyä semmoista elämääni kaivata. Eikä kaivannut uusi valloittava ihastuksenikaan. Ensimmäiset noin kolmisen kuukautta molemmat taistelivat kiintymistä vastaan. Ei oteta niin tosissaan. Otetaan vaan silleen rennosti. Ollaan vaan. Ja sitten menikin se kolme kuukautta yllättävän nopeasti, joka on tässä nykyisessä deittikulttuurissa se vanha seitsemän vuoden kriisimerkkipaalu. Ollakko vai swaippailakko?

Sitten tulikin yllättävä remontin pitkittyminen. Tuli ”pakotettu” yhteenmuutto. Tuli tottuminen siihen, että tämä samaisen katon alla asuminenhan onkin todella mukavaa. Tuli vahva kiintymys, luottamus ja myös se tärkein. Tuli usko tulevaan ja tuli myös uusi paras ystävä, kaiken romanttisen lisäksi. Lähikaupassa käynti ja koiran kakkapussien löytyminen kaikkien vaatteiden taskuista alkoi tuntua merkitykselliseltä. Tuli tarve olla toiselle ihmiselle tuki ja turva. Uskallus olla heikko ja avata se eletyn elämän repun mustakin sivutasku. Sulkea se yhdessä ja saada kaikkeen täysi ymmärrys. 

Ja sitten tulikin uudet työkuviot ja muutto toiseen maahan. Pitkitin tyypilliseen tapaani asioista puhumista ja vaikeiden tunteiden vyöryä päälleni. Joo, joo. Puhutaan myöhemmin. Eilen sitten palasinkin tyhjään kotiin. Ei ollut toista hammasharjaa mukissa. Ei ollut toista yöpukua enää viikattuna tyynyn alla. Ei ollut puoliksi purtua kuvottavalle haisevaa puoliksi syötyä luuta lattialla. Luulin, että sydämeeni aktivoitu Mikään Ei Tunnu Miltään- moodi olisi tämän hyvin selvittänyt, vaan eipä niin käynytkään.

Tuli niinsanottu kokovartalotyhjyys. Kaikkien niiden pienten arkisten asioiden (esimerkiksi yhdessä siivoaminen) merkityksen tajuaa vasta, kun ne yhtäkkiä katoavatkin siitä ympäriltä. Luulin, etten saa enää itselleni näistä lemmenasioista minkäänlaisia ahdistuksia, mutta eilen ne vyöryivät päälleni jopa pelottavalla voimalla. Kaikki ne aiemmista kriiseistäni tutut asiat vilahtelivat silmieni edessä. Menettämisen pelko, luottamuksen rapautuminen, konfliktien välttely jne…Oli lähdettävä pitkälle juoksulenkille.

Mahtuuko samaiseen sydämeen kaksi kaukosuhdetta? 

Kovin siihen tahdon uskoa ja otetaan tämä opettavaisena seikkailuna toivottavasti onnellisesti kirjoitetulla loppuratkaisulla.

Hyviä vinkkejä?

-Esko-

// Kuva: Antti Sihlman //