Loma takana ja voi kyllä sanoa, että tuli aivan optimaaliseen rakoon. Suunnitelma tai siis loma ilman mitään suunnitelmia onnistui täydellisesti. Lepäsin ja nukuin varmasti enemmän kuin viimeiseen kahteen viikkoon yhteensä. Vietin kuntosalilla noin kolmisen tuntia lähes joka päivä ja viimeisen viikonlopun touhuilimme pikkusankarin kanssa. Nyt voi lähteä taas huomenna hyvillä mielin sinne luokkaan karttakepin varteen. Kyllä, minulla on käytössäni vanhan koulukunnan karttakeppi. Sinne se hyvin istuu 3D-printtereiden ja Chromebookejen sekaan.
Ennen lomaa tuskailin todella paljon tämän kirjoitteluhomman kanssa. Perjantaisin etsin aina vanhoja kirjoituksiani ja niitä lukiessani sitä voi todeta itselleen. Hyvin on poika kirjoittanut. Teksteissä on sitä jotain. Syvyyttä, tunnetta kuitenkin pilke on pysynyt lähes koko ajan silmäkulmassa. Aihepiirit tosin poikkeuksetta melkoisen mollivoittoisia. Vaikeista asioista ovat sormet sinne näppämistölle kiitettävää tekstiä tuottaneet. Palkintonsa oli poika ansainnut.
Ennen lomaa lukiessani tekstejäni mietin usein mielessäni, että tämä minun bloginihan on nykyään aivan umpipaska. Ei vaan lähtenyt ei. Aivan solmussa ja eksyksissä oli tämä sankari ja aloin jo hieman tuskastumaan koko somehommaan. Alkoi ärsyttämään koko meininki. Zen-tiloja, täydellisiä asetelmia, täydellistä, täydellistä, täydellistä ja täydellistä. Tuosta voidaan piikittää, tuota voidaan haukkua, tuostakin voidaan piikittää, tuota voidaan haukkua jne. Harkitsin, jotta olisikohan taas tauon paikka? Kerran olen semmoisen pitänyt, mutta silloin hieman eri syystä. Ei pystynyt kirjoittamaan, kun tuli totaalinen blackout ja umpisolmu. Nyt on ollut vaikea kirjoittaa, kun solmut ovat auenneet. Tasainen arki, kiinnostaako se ketään?
Tarvitseeko tämmöisiä edes ajatella? Ei, jos omasta elämästään kirjoittaa. Eihän koko ajan voi tykittää Analyticsin käppyröitä punaiselle. Ei näitä hommia vaan voi tehdä pakottamalla. Pakko, pakko, pakko. Pakko on sana, joka ei sovi kovinkaan moneen asiayhteyteen. Koulumaailmassa puhutaan paljon oppimisen ilosta. Josko sitä tuo kevätaurinko toisi takaisin taas tuon kirjoittamisen ilon.
Itseasiassa eilen Lumikista naputellessani oli oikein hyvä fiilis. Vanha ”outous” on edelleen tuolla takaraivossa. Sieltä sitä aletaan taas kaivelemaan esille. Täytyy nyt vaan oppia kirjoittamaan yhtä suurella intensiteetilla kuin diagnoosilla äkillinen stressireaktio. Kyllä asioista täytyy löytyä oikeita kulmia, omalla persoonallisella hyväksi havaitulla tavalla kirjoitettuna, ilman diagnooseja ja elämän täydellisiä turpaanvetoja.
Täytyy myös opetella olemaan vähemmän kriittinen omia kirjoituksiaan kohtaan. Todella sekalaisia aiheita ja ajoittain todella sekavia tekstejä, joista ei varmasti suurin osa ihmisistä ymmärrä yhtään mitään. Sitähän tämä on pohjimmiltaan koko ajan ollut. Sain blogilleni semmoisen Idols-tyyppisen superlähdön ja vertaan lukijamääriä usein niihin alun järjettömiin lukuihin. Kyllä Esko hyvien tekstien pariin ihmiset löytävät. Se on täysin varma juttu! Aivan turha ottaa paineita mistään ulkopuolisista asioista ja etenkään verrata omaa elämäänsä yhtään kenenkään muun somessa vallitsevaan elämään.
Mukavaa sunnuntaita ja hommat toimimaan!!
-Esko-
/// Kuva: Pasi Salervo ///